Tänään oli sellanen aamu pitkästä aikaa että mua meinannut saada edes sängystä ylös, mä hourailin yölläkin ja aamulla kun avasin ekan kerran silmäni jo 4 aikaa aamu yöstä, olin surullinen - mä tiesin että tästä päivästä ei voi tulla hyvä. Mä heräsin jopa 5:15 pirteenä keitteleen puuroa paremmalle puoliskolle, mä vollasin jopa sitä keitellessä. Mä oon pirun herkkä,herkempi ku ennen ja haavoittuvaisempi ku ennen. Siihen ei paljoa tarvita,että multa saa kupin nurin. Seuraava paniikkihan tuli, kun tomppa lähti töihin, koska mä oon ruvennu pelkäämään yksin oloo. Oi kyllä,mä pelkään sitä kun pieni kakara. Kaikesta on tullu ihan erillaista,mitä ne joskus oli. Sen takia tässä tehdäänkin töitä, että sais arjen takas. Mä en vaan tiedä,miten pitäis olla, kun mä suren - moni sanoo et pitää mennä eteenpäin. Meenkin mutta eikö mulla oo ihan oikeus käyttää oma aika suremiselle? se ei tarkota etteikö mun elämä menis eteenpäin,meneekin ja tuun tekemään työtä sen eteen että siintä tulee erillaista ja tuun myös paiskomaan työtä, että tulevaisuus on paljon paljon paljon parempi kun mitä se ennen oli vaikka eihän se ennenkään ihan täysin kaaottista ollut.
Mä muistan kun juteltiin siskon kanssa kun se sano että musta on omaishoidon jälkeen mihin vaan, kun sisko ja moni muu sano mun ansaitsevan paljon hyvää tulevaisuudelta ja että varmasti näin ahkera tyttö joka on suoriutunut omaishoidosta, saa töitä ja sisko painotti eniten kohtaa "oo kärsivällinen" osittain varmaan siks et ties kuinka kärsimätön mä oon kaikessa. Oon aina vähän ollut "kaikki heti nyt mulle" ihminen. Tää on vasta mun eka päivä kun en oo siskon pois menon jälkeen saikulla ja heti tipahti postiluukusta työtarjous ja mä itkin jo tänään,että mä mitään töitä saa, kun kuulin että yksi paikka, johon sain tän tarjouksen oli jo mennyt. Huomaatte jo varmaan siis, kuin kärsivällinen mä oon.
Mulla on tullut joku kauhea pakko päästä töihin, tehä niin paljon töitä ja näyttää miten reipas mä oon, hinku päästä omaishoidon jälkeen kunnon töihin, lähteä aamulla ja tulla päivän päätteeks hiukka poikki olevana kotiin tekee paremmalle puoliskolle ruokaa - MÄ HALUUN TIENAA! mä pakosti ajattelen kokoajan että kelpuuttaakohan ketään munlaista "tyttöä" töihin. Mä kaipaan jo niin paljon töitä.
Mikä tohon tekstin alotukseen tulee, kyllä mä sit nousin ja koin ihan kohtalaisen ihanan päivän, sillä mun sisko sai mut ylös. Lähettiin syömään, ostaa tädin murulle lahjaa ja kiertelee kirpparia, se piristi aikalailla. Mä myös mietin, että on lopetettava stressaaminen ja itsensä ahistaminen. Sillä muuten sitä varmaan jää paikoilleen jumiin. Ajan kanssa sitä ehkä pystyykin olla ja nauttia. Se mut sai miettimään,kun parempi puolisko käski mun tekemään ees sen takia muutoksen etten enään stressais.
Siks mä päätinkin että pyrin nauttimaan edes hiukan joka sekunnista ja uskon parempaan. Siihen että mä kyllä löydän työn, sen oikean aaltopituuden nautinnon ja elämästä nauttimisen kanssa. Mutta se vie aikaa. Ketä sanokaan, että tää helppoa ois mutta jokanen päivä opettaa ja tekee vahvemmaksi ja fiksummaksi. Mä aion tehdä työtä sen eteen, että mulla tulee se mun unelmien vakaa tulevaisuus vastaan. Onneks mulla on vierellä tuo rakastava mies <3 En tiedä, oliko tässäkään kirjotuksessa päätä tai häntää,mutta tuli tunne että oli pakko päästä kirjottamaan - edes jotain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti