Ei kukaan pärjää yksin täällä,ei kukaan haluu yksin jäädä. Siks seistään ryhdikkäänä selkä vasten selkää,toistemme puolella - ei enään tarvii pelkää.

"Vihdoin tiedän susta kaiken,enkä pelkää päästää irti"

Moni ihminen varmasti miettii, kun jaan paljon positiivisia asioita, hehkutuksia ja niinsanottuja voimaa antavia päivityksiä, tietämättä ehkä sitä, että se on mun tapa, antaa toiselle iloa ja kertoa kaiken negatiivisen sijasta mistä mä saan voimaa ; Eri liikunta muodot - Lenkit, Kahvakuula ja Crossi tunnit korjaamolla, ne on mun voiman lähde mutta niinkuin sanontakin käy, moni kakku päältä kaunis. Mä oon osittain saanut kuoreni näyttään ehkä ehjältä, se onkin päässyt jo eteenpäin, vaikka mun sisällä onkin iso musta kivi, joka pirstaloituu kun kohtaa totuuden käydessä siskon haudalla. Mutta samanaikasesti mun siskon hauta on maailman lohduttavin paikka ja mä uskon, että mun sisko koittaa lohduttaa mua sieltä jostain käsin. Saada mun pienet palaset takas paikoilleen, sillä kaikkihan tietää ja alku blogeissani kirjotin että mun elämästä vietiin iso palanen ja sen tuoma kolo tuskin koskaan tulee täyttymään,vaikka eteenpäin pitääkin mennä. Meitä sisaruksia on edelleen 7, ei vaan 6 koska yks siskoista menehty syöpään, mulla on edelleen kaikki meidän sisarukset. Vaikka yhtä niistä ei nääkään.

Mulla tuli kauhea hinku kirjottaa uudelleen, enkä halua että tää sivusto kuitenkaan vaikuttaa miltään sivustolta, jossa mä angstaan vaan pahaa oloa. Vaikka kylläkin tykkään kirjottaa tunteistani ja päiväsen blogin jälkeen jäi jotenkin "keskeneräinen" olo, niinku ei olis kaikkia saanut kirjotettua, toivottavasti niistä on enemmän teille lukemisen iloa, enkä masenna ihmisiä. Tää on mun tapa selviytyä, sillä kyllä vaikka mä hehkutan positiivisuutta niin mulla on myös aikaajoin oma pieni myrsky sisällä, jota ei käsin voi pysäyttää.

Mä koen, että mun on aika rakentaa uutta,mennä eteenpäin,mulla on oikeus kokea uutta ja hyvää, havitella unelmia ja tehdä niistä totta. Silti joka päivä tuntuu samalta, jotain puuttuu. Mun sisko. Ja sit palautuu se aamu mieleen,kun me sisko hyvästeltiin, mä olin niin vihanen, mistä meitä, siskon lapsia, siskon miestä tai muita sukulaisia tai ystäviä rankaistiin. Mä jopa meinasin estää hautausurakoitsijoita viemästä mun siskoa, se oli lohdutonta, että ne vaan peitteli mun siskon ja vei, mulle kun mun perhe ja perheenjäsenet on kaikki kaikessa. Mutta mä uskallan päästää irti ja lohtu on se,että se on paratiisissa ja saa hyvää. Mä toivon silti päivä toisensa jälkeen näkeväni mun pikku myyn,edes unessa. Mä tunnen paljon näitä oloja ja kuulen samalla,kuinka mulle sanotaan että ei saa kuolla pystyyn,ei saa jäädä tuleen makamaan, ei saa sitä, eikä varsinkaan tota. Harmi vaan,että mulla on sydän,mä tunnen ja mua sattuu niinkuin muitakin. Sitä en kiellä, etteikö eteenpäin pitäis mennä,meenkin mutta jokaisen suru kestää sen mitä se kestää, ei ikävää ja surua oo mitattu aikana ja pistetty muistiin. Mä menetin siskon, 23 vuoden mittasen parhaan kaverin, tukipilarin - ikävä muuttaa muotoaan,mutta tuskin ikinään loppuu ja karu totuus on se että multa tulee aina puuttumaan jotain,mitä kukaan tai mikään ei osaa täyttää tai muuttaa. Sen kanssa on elettävä.

"Täytyy piristyy, nousta ja pukeutuu. Eikä saa vellomaan kaikkeen haikeaan,niin että masentuu. Kyllä minä tämän tiedän ja nääthän miten reipas tänään oon. Hymy huulilla työni mä teen"

Sitä sanotaan,että moni kakku on päältä kaunis. Niin myös mun kohalla. Mä voin monellekkin antaa kuvan että mun elämä on tällä hetkellä vaan ruusuilla tanssimista, onnistumisia ja positiivisuutta. Ei se oo, vaikka positiivista kylläkin,ilman liikuntaa tuskin ja ihan vaan senkin avulla, että vastoinkäymiset vahvistaa. On mulla huonojakin päiviä, todellakin. Mä en vaan jotenkaan halua niillä muiden päivää julkisesti somessa pilaa, joten mä paljon mielummin jaan positiivisia asioita päivistä ja tekemisiä, joista mä ammennan voimaa.

Mä en oo oikein sellanen, joka hakis päivityksillä tai edes tällä blogilla sääliä. Tän blogin tarkotus ei oo hakea sääliä tai olla mikään angstin purkaus. Tai no joo, siinä mielessä että mä helpotan oloani tällä, tasotan tilit ja puhun suuni puhtaaks. Niitä joita se kiinnostaa ja tykkää mun blogeista niin saa lukea ja niiden joilla on vaan negatiivisuuksia ja elämässä niin paljon pahaa, että ei oo kun haukuttavaa, lue toki mutta mölyt voi pitää mahassaan,jonne ne kuuluukin :) nimittäin,mä en ymmärrä ketä nykypäivänä puhuu toisesta pahaa,syrjii tai kuluttaa elämäänsä jakamalla negatiivisuutta ympärilleen...

... Josta tullaankin aiheeseen joka jäi edellisestä kirjotuksesta pois vaikka se sinne piti purkaa ja johon tän blogin otsikko liittyy ja johon tää kirjotus päättyy. Ja se on ihmisen yksinäisyyden tunne, jota mä myös tunnen - tuntenut lähiaikoina aiempaa enemmän. Sitä ei sais musta ketään tuntea - EI KETÄÄN. Musta se on maailman lohduttomin tunne.

Se on käsittämätön tunne tai mun kohalla ehkä myös pelkkä luulo (luulenko?).
Me keskusteltiin mun siskon kanssa pelosta. Kysyin omaishoidon lopussa mun siskolta, että pelottaako sitä. Tiedän,se kuulostaa tyhmältä. Mutta mun sisko ei juur puhunut ja mä uskoin sisimmissäni että se halus puhua ja että mun piti puhua sen kanssa - olla lohtuna. Ei varmaan oo kauheinta, kun odottaa omaa lähtöään. Enivei, kysyin että pelottaako sitä ja kerto että Pelottaa ja todella paljon, että sen pahin pelko koko elämästä on käymässä toteen - kuolemanpelko. Lohdutin siskoa ja kerroin ettei tarvii pelkää, sitä tullaan vastaan ja se pääsee paratiisiin missä ei satu. Sen jälkeen sisko kysy multa pelkäänkö mä. Mietin eka että on hiukan mautonta alkaa kertomaan mitä ite pelkää, kun toinen on päättämässä elämänsä. Mun sisko kuitenkin lohdutti ja rohkasi kertomaan mitä mä pelkään ja hämmästy, kun mä kerroin että pelkään jääväni yksin.

Sisko luonnollisesti luetteli,että onhan mulla siskoja,vanhemmat,ystävät ja muut. Onhan mulla. Kerroin että pelkään niin paljon,että kaikilla on omat juttunsa, mä kun oon tainut aina olla vähän jalkoihin jääjä, miettijä ja herkkä. Mä en kuitenkaan haluu loukkaa ketään, niinhän se vaan tuli menemään, ilman säälinkeruuta - en oo koskaan elämäni aikana tuntenut oloani aika ajoin näin yksinäiseksi,mitä oon siskon pois lähdön jälkeen tuntenut. Kun sä yrität kertoa asioita, joita on tapahtunut (niistä enempää kertomatta). Sua ei melkein edes kuunella. Kaikilla on melkein omat juttunsa ja tiedän, onhan mullakin sali. Näinhän sitä ajattelee. Se on harhaa. 

Musta ketään,ei ketään sais tuntea yksinäisyyden tunnetta, jota mussa on ollut viimeaikoina jo äärettömiin. Moni ihminen on kadonnut johonkin. Voihan se tietty muiden mielestä olla vaan sitä että mä oon jörö ja keskityn vaan kotiin ja liikuntaan. Niinhän se vaan on, että on keskityttävä siihen hyvään mistä saa voimaa. Mutta nykypäivänä sitä puhuukin aikalailla seinille, kun sitä ois muuttunut näkymättömäksi. Alan jo varmaan kuulostaa masentuneelta kotihiireltä,mutta kummasti mieltä helpottaa saada kaikki ulos,kakistettua suoraan. 

Mä tosin mietin lenkillä, että kehtaanko mä nyt tästäkään aiheesta mitään kirjottaa, ettei vaan ketään loukkaannu, mutta jos joku loukkaantuu siintä, että tykkään kirjoittaa suoraan niin se ei luultavasti kerro mun töykeydestä, vaan siintä ettei kaikki katso niin avarasti. Meiltä keltäkään ei voi kieltää tunteita tai niiden julkituomista.

Mä oon tosiaankin niin suuri miettijä ja stressaaja että tänään lenkillä mietin kaikkea niin huonoja tekoja kuin hyviäkin elämän ajalta. Alko pienesti taas menneisyys kummittelee ja virheet joita on tehnyt (joidenkin kohalla itse tehden niistä pahan,vaikka ne teot oiskin ihan mitättömiä). Multa on jopa kerran kysytty, onko mun päässä koskaan hiljaista hetkeä,niin etten mä oikeasti stressais,vauhkois tai miettis ikäviä. Ei oo varmasti ollut moneen kuukauteen, kieltämättä joskus rääkki treenit tekee sen, etten mieti mitään - sen takia myöskin liikunta on kyllä maailman parhain lääke. <3 

Ja siks myös lenkit ihan omassa rauhassa,omineen ajatuksineen on parhautta. Mä mietin,että mulla ja meillä ois kyllä irtiotto niin kohdallaan, mulla ihan vaan että saisin ajatukset hetkeks seis ja paremmalla puoliskolla ihan vaan siks,että se on jaksanu tukea mua  (ja kestänyt mua!!) käsittämättömällä tavalla. Mä herkistyn jopa kampaajan edessä, kun haaveilen pääseväni rentoutuun siihen ihanaan päähierontaan ja mä herkistyin jopa kun joku nainen kaupan kassajonossa oli selvästi käynyt viimesen päälle laittautumassa kampaajalla, mihin mä saan vaan haaveilla pääseväni irtautumaan arjesta. Niin höhlä mä olen herkimmilläni. Niin helppoa on olla mä ja mun ajatuksien kanssa. Pieni ilta avautuminen.

Mutta mä en edelleenkään luovuta, niin kauan kun on valoa niin on myös toivoa. :')

Kiitos sinä, joka jaksoit lukea! Ei jätetä ketään yksin. <3

- Jonna

 Sa

Long time no see!

Ajattelin herättää tietokoneen ja blogin horroksesta pitkän tauon jälkeen, vaikka pakko kyllä rehellisesti sanoa ettei mulla ole harmainta aavistusta mitä mä tänne kirjoitan tai tuleeko siintä yhtään mitään. Tai no aihehan mulla on mutta ei minkäänlaista hahmotusta miten tuon sen esille,vai onko se pelkkä sekamelskaa yhdellä sivulla, koitetaan kuitenkin.


Yksin mutta en yksinäinen.

Mulla on tainut olla tää jonkun kirjotuksen otsikkona joskus tai jopa kirjoituksen aiheena, mutta käytän sen uudelleen. Ja kyllä,mun kirjotus liittyy myös pienesti edesmenneeseen siskoon,jonka omaishoitajana olin ja oi kyllä,mä aion kirjottaa suoraan,mutta en halua ketään loukata kirjotuksellani.

Kun elettiin vielä aikaa jolloin sisko eli ja toimin siskoni omaishoitajana - kuulin useammalta ihmiseltä,kuinka seisoo aina mun vierellä,kuinka voin pyytää aina ja rajattomasti mitä vaan ja kuinka on aina kuuntelemassa mua eikä jätä mua yksin. Tää ei oo säälinkeruuta, mutta mitenkäs kävi? Musta tuntuu,että ihmiset niin sanotusti piti yllä kulissia, uteliaisuuttaan seuras aktiivisesti mun facebookkia ja mun päivityksiä ja jälkeenpäin oon pahoillani mutta päälimmäiseks mulle tulee sille perusteluksi vaan se,että ihminen on vain utelias ja jollain on ruokittava uteliaisuuden nälkänsä. Mä tiedän, urpoa ajatella noin,kun on kyseessä tyttö joka hoitaa siskoaan,joka ei tuu selviämään taistelustaan syöpää vastaan, pessimisti ei pety ja ahne ei luovuta, onhan näitä - mutta on myöskin niitä,jotka oikeasti täydentävät vaan uteliaisuuden nälkäänsä ja tiedän myös sen että kyseiset ei ihmiset varmastikaan ole aitoja ystäviä. En ole pölkky,ymmärrän. Mutta asiaa jota mä en ymmärrä,on se että pidetään sillon yhteyttä,kun on vaikea elämän tilanne, miten asiat meni, kun suruaika oli, menetyksestä oli kulunut aikaa ja ollaan tässä hetkessä kuljettua ala-ja ylämäet?

Oon pahoillani,mutta mä en ole koskaan ollut hiljaisemmassa vaiheessa kun nyt. Monet lupaukset ja vannomiset monikin ihminen heitti ilmoille, toteuttamatta. Mun mielestä se on todella iso sääli. Tää kuulostaa ehkä joidenkin korvaan yksinäisen ja säälittävän ihmisen avautumiselta ja sitä tää ehkä onkin ja samanaikasesti kirjotus jolla helpotan oloani.

Mä huomaan usein kaipaavani kesää,vaikka se oli vaikein kohta mun elämästä koskaan. Kun mä hoisin mun siskoa samalla hyvästellen ja tietäen että vaikka mun kädet tekee kuinka hyvää työtä niin se ei tuu pelastamaan mun siskoa,vaikka kuinka halusin pitää mun siskon meillä, niin meidän sisko vietiin pois. Mun sisko oli loppua kohden ihan sinut asian kanssa ja lohdutti mua sillä,että kaikilla on tarkotus ja että rakkaat odottaa sitä jo tuolla jossain. Sitä pelotti,mutta se oli lopussa valmis lähtemään,koska sitä sattu niin paljon. Lohdutonta oli pelkää päiviä ja odottaa,koska viimenen päivä on. Mun sisko oli myöskin pyytänyt lähtöä edeltävänä yönä,että se otettais jo "turvaan",kun sattuu jo kovasti.

 Mua se lohdutti myös sillä, että on aika jolloin me nähään, sitä aikaa mä jo odotan koko sydämestäni,koska ei oo mitään kipeämpää kun olla yksin ja kadoksissa, ilman yhtä sisarista. Voin sanoa että edelleen tää on ihan niin kamalaa, kun viikko tai kakskin siskon pois menosta. Vaikka jossittelu ei auta, niin kyllä täällä olis montakin asiaa,jotka olis niin paljon paremmin,kun meiltä ei ois viety siskoa. Korjataan ajatus kuitenkin sillä,että kyllä me vielä nähdään ja kaikki hengittää pienessä sievässä kuplassaan taas oman disney landinsa ilmaa. Ja edelleenkin, tää on vaan mun mielipiteitä ja mietteitä, tarkotus ei oo ketään loukata.

Ootsä koskaan kattonu alas ja puristanu kaiteest hulluna huutanu, viekää mut takaisin? 

Mä jäin omaishoidon jälkeen sairaslomalle, kunnes parin kuukauden päästä päätin, että nyt mä oon valmis työelämään tai mikä parhainta, mun unelmat täyttyis kun mä pääsisin opiskelemaan lähihoitajaks! Se ois täydellistä. Mua otti ihan vatsanpohjasta, kun mä mietin että pääsisin opiskelemaan lähihoitajaks, alalle missä tuntuu että ois kun kotona.

Mä oon myös hyvin herkkä ja mietin useasti monesta suunasta, mitä jos,mitä kun ja mites kun. Iso kynnys oli,että mistä mä saisin rahaa vuokraan,elämiseen ja laskuihin, jolloin vaihtoehdoksi tuli hakea työppärin kautta koulutusta, mä luulin,että se ois helppo, sillä turvaisin raha asiat ja pääsisin opiskelemaan alalle, jossa oikeasti pääsis auttamaan ihmisiä, no jep - ei se ollutkaan niin helppoa. Hakijoita mun lisäksi monta sataa muuta, mä kuitenkin uskoin että jos se niin on tarkotettu niin saan opiskelupaikan. Hain Hyvinkäälle testeihin ja myös Järvenpäähän testeihin. Kelatkaan, en päässyt molemmissakaan edes testeihin, rupesin jo hetken miettiä että onko mua sittenkään tarkotettu pääsemään alalle? Mun sydän on tarkotettu tekemään hyvää toiselle, auttaa toista, mun kädet on luotu tekeen hyvää jälkeä ja hyvää toiselle. Jää vaan kysymys ; Miks mua ei päästetä näyttämään, mihin musta on? Mä oon hakenut moniin työpaikkoihin. Oon ruvennut miettiin, että mut on kirottu ja vaan luoja rankasee mua. Ettei kummassakaan natsaa, vaikka mä oon täynnä energiaa ja täynnä intoa - haluan tehdä ja tekemisen meininkiä! Sillä mä sain omaishoidosta ihan uudenlaisen näkemyksen kaikkea kohtaan, mä nään myös itse, etten oo mikään turha likka, eikä mua mikään pikku kiire hetkauta. Ehkä viel jossain on se,joka on tarkotettu mulle.

Askel askeleelt mä kiipeen takas maailmaan,valon tuntumaan.

 Toinen asia, jota mä oon miettinyt useampana päivänä on se että voiko toinen ihminen olla kateellinen toisen ihmisen positiivisuudesta? ärsyyntynyt? mun kohalla voi varmasti ja oon kuulutkin kuinka moni ihminen purnaa mun positiivisia päivityksiä, hehkutuksia ja ylipäätään päivityksiä. Eihän se multa oo pois, mutta musta on inhimillistä nauttia myös toisen ihmisen positiivisuudesta, ilosta ja onnesta. Niin itserakkaasti kun se on sanottu niin mä uskon että mä olen kaiken jälkeen ansainnut hyvää mun elämään, vaikka toisaalta on myös pieni ihme, että voin näinkin positiivisesti ajatella ja olla.Eikö? mä voin senkin kertoa, mikä mut saa niin positiivisella asenteelle.

Kun mun sisko kuoli, se oli maailman kamalin päivä. En mä sitä sisäistänyt omaishoidon aikana, mä en itseasiassa hyväksynyt sitä. Se oli kun salamanisku kun kerrottiin, että mun sisko elää enään pariviikkoa, jos edes viikkoa. Kun se päivä koitti, tottakai itkin ja romahdin kun hyvästelin siskoni, sen jälkeen tuli niin outo olo,että mun poikaystäväkin sano lääkärille mielipiteenään,että tuntuu kun mä en oikein käsitä, mitä on tapahtunut. En käsittänytkään. Siintähän lähtikin lääkitys,mulle määrättiin ahdistukseen lääkettä, mulla piti tulla rentoutunut ja hyvä olo. No tuliko? Ei. Mä en tajunnut mistään mitään, olin kiukkunen ku ampiainen ja kujalla kun mikäkin. Tein virheen niitä popsiessani muutaman päivän,mukamas elin siinä maailmassa jossa niiden pitäis mukamas auttaa. Voin sanoa, että on muitakin tapoja,kun turruttaa itsensä lääkkeisiin, siihen mä palaan kohta. Oli useita kertoja lääkärillä, paperi ja mitälie palikka testejä, diagnooseja keskivaikeesta vaikeaan masennustilaan ja häiriöihin. Mulla muka? Lääkityksiä unilääkkeestä vahvoihin mieliala lääkkeisiin koska lääkäri usko mun psyykkeen vaurioituneen pahasti ja mun mielen järkkyneen omaishoidosta. Varmasti vähän, mutta mä en vieläkään nää,että mun psyyke olis järkkynyt niin pahasti että mä oisin ottanut säänölliseksi lääkitykseksi unilääkettä tai mielialalääkettä, en oo ottanut vieläkään.

Moni kukkahattutäti miettii,että tiedänkö mä edes, mistä puhun, kyllä luulen tietäväni, koska siirytään siihen millä mä korvasin tän että oisin turruttanut tai että turruttaisin aivojani lääkkeisiin, arvatkaahan mikä se on? Liikunta, yllätyitkö? tuskin. Ne artikkelit ja kirjotukset siintä että masennuslääkkeet ynnämuut on korjattavissa liikunnalla ei ole huuhaata. Mä uskon olevani oiva todiste siintä. Sillä mä en ottanut lääkkeitä - Mä otin liikunnan.

Mulle liikunta tuli kuvioihin aika "äkkiä" siskon poismenon jälkeen (Luojalle kiitos) meinaan voin kertoa, huumaa sun aivos 10 kertaa paremmin. En kiellä,etteikö lääkitys varmasti olisi jollekkin ihan ajankohtainen, mä en tuomitse ketään. Mulla vaan onneksi lääkärin mielipiteistä huolimatta liikunta on ollut maailman parhain lääke. Onneksi löysin Training Camp Korjaamon (SUOSITTELEN LÄMPIMÄSTI!) Sillä mä en varmaan oo koskaan voinut näin hyvin! Mä oon saanut liikunnasta apua suruun, elämän hallintaan ja eteenpäin menemiseen ja saan siintä niin hyvän tunteen. Mä ennen melkein jopa vihasin salia ja liikuntaa, nyt mä rakastan sitä - niin sairaalta kun ehkä kuulostaa niin saan jopa mielihyvää siintä, ettei mua saa korjaamolla käyntiä lopettamaan.

Joten, jos vaihtoehtona on joko se että oisin synkkyyden antanut viedä mut lääkkeineen tai tää että olen positiivinen, ärsyttävinen ja imelien päivityksineen, niin kumman sä valitsisit? Mä aion peukuttaa positiivisuutta ja hehkuttaa omaa onneani jatkossakin, en siks että ärsyttäisin, vaan siks että mä nään valoa taas.

Mä uskon että mun sisko katsoo tuolta pilvien päältä heittäen yläfemman pikkusiskolleen, sillä nyt mennään aikalailla oikeaan suuntaan,uudella energialla ja eläen & rakentaen omaa unelmaa!

Kauhean pitkä teksti tuli,mutta toivottavasti oli lukemisen arvoinen!

Välitetään ja huolehditaan toisistamme. <3 Ketään ei halua jäädä yksin!
- Jonna