Long time no see!

Ajattelin herättää tietokoneen ja blogin horroksesta pitkän tauon jälkeen, vaikka pakko kyllä rehellisesti sanoa ettei mulla ole harmainta aavistusta mitä mä tänne kirjoitan tai tuleeko siintä yhtään mitään. Tai no aihehan mulla on mutta ei minkäänlaista hahmotusta miten tuon sen esille,vai onko se pelkkä sekamelskaa yhdellä sivulla, koitetaan kuitenkin.


Yksin mutta en yksinäinen.

Mulla on tainut olla tää jonkun kirjotuksen otsikkona joskus tai jopa kirjoituksen aiheena, mutta käytän sen uudelleen. Ja kyllä,mun kirjotus liittyy myös pienesti edesmenneeseen siskoon,jonka omaishoitajana olin ja oi kyllä,mä aion kirjottaa suoraan,mutta en halua ketään loukata kirjotuksellani.

Kun elettiin vielä aikaa jolloin sisko eli ja toimin siskoni omaishoitajana - kuulin useammalta ihmiseltä,kuinka seisoo aina mun vierellä,kuinka voin pyytää aina ja rajattomasti mitä vaan ja kuinka on aina kuuntelemassa mua eikä jätä mua yksin. Tää ei oo säälinkeruuta, mutta mitenkäs kävi? Musta tuntuu,että ihmiset niin sanotusti piti yllä kulissia, uteliaisuuttaan seuras aktiivisesti mun facebookkia ja mun päivityksiä ja jälkeenpäin oon pahoillani mutta päälimmäiseks mulle tulee sille perusteluksi vaan se,että ihminen on vain utelias ja jollain on ruokittava uteliaisuuden nälkänsä. Mä tiedän, urpoa ajatella noin,kun on kyseessä tyttö joka hoitaa siskoaan,joka ei tuu selviämään taistelustaan syöpää vastaan, pessimisti ei pety ja ahne ei luovuta, onhan näitä - mutta on myöskin niitä,jotka oikeasti täydentävät vaan uteliaisuuden nälkäänsä ja tiedän myös sen että kyseiset ei ihmiset varmastikaan ole aitoja ystäviä. En ole pölkky,ymmärrän. Mutta asiaa jota mä en ymmärrä,on se että pidetään sillon yhteyttä,kun on vaikea elämän tilanne, miten asiat meni, kun suruaika oli, menetyksestä oli kulunut aikaa ja ollaan tässä hetkessä kuljettua ala-ja ylämäet?

Oon pahoillani,mutta mä en ole koskaan ollut hiljaisemmassa vaiheessa kun nyt. Monet lupaukset ja vannomiset monikin ihminen heitti ilmoille, toteuttamatta. Mun mielestä se on todella iso sääli. Tää kuulostaa ehkä joidenkin korvaan yksinäisen ja säälittävän ihmisen avautumiselta ja sitä tää ehkä onkin ja samanaikasesti kirjotus jolla helpotan oloani.

Mä huomaan usein kaipaavani kesää,vaikka se oli vaikein kohta mun elämästä koskaan. Kun mä hoisin mun siskoa samalla hyvästellen ja tietäen että vaikka mun kädet tekee kuinka hyvää työtä niin se ei tuu pelastamaan mun siskoa,vaikka kuinka halusin pitää mun siskon meillä, niin meidän sisko vietiin pois. Mun sisko oli loppua kohden ihan sinut asian kanssa ja lohdutti mua sillä,että kaikilla on tarkotus ja että rakkaat odottaa sitä jo tuolla jossain. Sitä pelotti,mutta se oli lopussa valmis lähtemään,koska sitä sattu niin paljon. Lohdutonta oli pelkää päiviä ja odottaa,koska viimenen päivä on. Mun sisko oli myöskin pyytänyt lähtöä edeltävänä yönä,että se otettais jo "turvaan",kun sattuu jo kovasti.

 Mua se lohdutti myös sillä, että on aika jolloin me nähään, sitä aikaa mä jo odotan koko sydämestäni,koska ei oo mitään kipeämpää kun olla yksin ja kadoksissa, ilman yhtä sisarista. Voin sanoa että edelleen tää on ihan niin kamalaa, kun viikko tai kakskin siskon pois menosta. Vaikka jossittelu ei auta, niin kyllä täällä olis montakin asiaa,jotka olis niin paljon paremmin,kun meiltä ei ois viety siskoa. Korjataan ajatus kuitenkin sillä,että kyllä me vielä nähdään ja kaikki hengittää pienessä sievässä kuplassaan taas oman disney landinsa ilmaa. Ja edelleenkin, tää on vaan mun mielipiteitä ja mietteitä, tarkotus ei oo ketään loukata.

Ootsä koskaan kattonu alas ja puristanu kaiteest hulluna huutanu, viekää mut takaisin? 

Mä jäin omaishoidon jälkeen sairaslomalle, kunnes parin kuukauden päästä päätin, että nyt mä oon valmis työelämään tai mikä parhainta, mun unelmat täyttyis kun mä pääsisin opiskelemaan lähihoitajaks! Se ois täydellistä. Mua otti ihan vatsanpohjasta, kun mä mietin että pääsisin opiskelemaan lähihoitajaks, alalle missä tuntuu että ois kun kotona.

Mä oon myös hyvin herkkä ja mietin useasti monesta suunasta, mitä jos,mitä kun ja mites kun. Iso kynnys oli,että mistä mä saisin rahaa vuokraan,elämiseen ja laskuihin, jolloin vaihtoehdoksi tuli hakea työppärin kautta koulutusta, mä luulin,että se ois helppo, sillä turvaisin raha asiat ja pääsisin opiskelemaan alalle, jossa oikeasti pääsis auttamaan ihmisiä, no jep - ei se ollutkaan niin helppoa. Hakijoita mun lisäksi monta sataa muuta, mä kuitenkin uskoin että jos se niin on tarkotettu niin saan opiskelupaikan. Hain Hyvinkäälle testeihin ja myös Järvenpäähän testeihin. Kelatkaan, en päässyt molemmissakaan edes testeihin, rupesin jo hetken miettiä että onko mua sittenkään tarkotettu pääsemään alalle? Mun sydän on tarkotettu tekemään hyvää toiselle, auttaa toista, mun kädet on luotu tekeen hyvää jälkeä ja hyvää toiselle. Jää vaan kysymys ; Miks mua ei päästetä näyttämään, mihin musta on? Mä oon hakenut moniin työpaikkoihin. Oon ruvennut miettiin, että mut on kirottu ja vaan luoja rankasee mua. Ettei kummassakaan natsaa, vaikka mä oon täynnä energiaa ja täynnä intoa - haluan tehdä ja tekemisen meininkiä! Sillä mä sain omaishoidosta ihan uudenlaisen näkemyksen kaikkea kohtaan, mä nään myös itse, etten oo mikään turha likka, eikä mua mikään pikku kiire hetkauta. Ehkä viel jossain on se,joka on tarkotettu mulle.

Askel askeleelt mä kiipeen takas maailmaan,valon tuntumaan.

 Toinen asia, jota mä oon miettinyt useampana päivänä on se että voiko toinen ihminen olla kateellinen toisen ihmisen positiivisuudesta? ärsyyntynyt? mun kohalla voi varmasti ja oon kuulutkin kuinka moni ihminen purnaa mun positiivisia päivityksiä, hehkutuksia ja ylipäätään päivityksiä. Eihän se multa oo pois, mutta musta on inhimillistä nauttia myös toisen ihmisen positiivisuudesta, ilosta ja onnesta. Niin itserakkaasti kun se on sanottu niin mä uskon että mä olen kaiken jälkeen ansainnut hyvää mun elämään, vaikka toisaalta on myös pieni ihme, että voin näinkin positiivisesti ajatella ja olla.Eikö? mä voin senkin kertoa, mikä mut saa niin positiivisella asenteelle.

Kun mun sisko kuoli, se oli maailman kamalin päivä. En mä sitä sisäistänyt omaishoidon aikana, mä en itseasiassa hyväksynyt sitä. Se oli kun salamanisku kun kerrottiin, että mun sisko elää enään pariviikkoa, jos edes viikkoa. Kun se päivä koitti, tottakai itkin ja romahdin kun hyvästelin siskoni, sen jälkeen tuli niin outo olo,että mun poikaystäväkin sano lääkärille mielipiteenään,että tuntuu kun mä en oikein käsitä, mitä on tapahtunut. En käsittänytkään. Siintähän lähtikin lääkitys,mulle määrättiin ahdistukseen lääkettä, mulla piti tulla rentoutunut ja hyvä olo. No tuliko? Ei. Mä en tajunnut mistään mitään, olin kiukkunen ku ampiainen ja kujalla kun mikäkin. Tein virheen niitä popsiessani muutaman päivän,mukamas elin siinä maailmassa jossa niiden pitäis mukamas auttaa. Voin sanoa, että on muitakin tapoja,kun turruttaa itsensä lääkkeisiin, siihen mä palaan kohta. Oli useita kertoja lääkärillä, paperi ja mitälie palikka testejä, diagnooseja keskivaikeesta vaikeaan masennustilaan ja häiriöihin. Mulla muka? Lääkityksiä unilääkkeestä vahvoihin mieliala lääkkeisiin koska lääkäri usko mun psyykkeen vaurioituneen pahasti ja mun mielen järkkyneen omaishoidosta. Varmasti vähän, mutta mä en vieläkään nää,että mun psyyke olis järkkynyt niin pahasti että mä oisin ottanut säänölliseksi lääkitykseksi unilääkettä tai mielialalääkettä, en oo ottanut vieläkään.

Moni kukkahattutäti miettii,että tiedänkö mä edes, mistä puhun, kyllä luulen tietäväni, koska siirytään siihen millä mä korvasin tän että oisin turruttanut tai että turruttaisin aivojani lääkkeisiin, arvatkaahan mikä se on? Liikunta, yllätyitkö? tuskin. Ne artikkelit ja kirjotukset siintä että masennuslääkkeet ynnämuut on korjattavissa liikunnalla ei ole huuhaata. Mä uskon olevani oiva todiste siintä. Sillä mä en ottanut lääkkeitä - Mä otin liikunnan.

Mulle liikunta tuli kuvioihin aika "äkkiä" siskon poismenon jälkeen (Luojalle kiitos) meinaan voin kertoa, huumaa sun aivos 10 kertaa paremmin. En kiellä,etteikö lääkitys varmasti olisi jollekkin ihan ajankohtainen, mä en tuomitse ketään. Mulla vaan onneksi lääkärin mielipiteistä huolimatta liikunta on ollut maailman parhain lääke. Onneksi löysin Training Camp Korjaamon (SUOSITTELEN LÄMPIMÄSTI!) Sillä mä en varmaan oo koskaan voinut näin hyvin! Mä oon saanut liikunnasta apua suruun, elämän hallintaan ja eteenpäin menemiseen ja saan siintä niin hyvän tunteen. Mä ennen melkein jopa vihasin salia ja liikuntaa, nyt mä rakastan sitä - niin sairaalta kun ehkä kuulostaa niin saan jopa mielihyvää siintä, ettei mua saa korjaamolla käyntiä lopettamaan.

Joten, jos vaihtoehtona on joko se että oisin synkkyyden antanut viedä mut lääkkeineen tai tää että olen positiivinen, ärsyttävinen ja imelien päivityksineen, niin kumman sä valitsisit? Mä aion peukuttaa positiivisuutta ja hehkuttaa omaa onneani jatkossakin, en siks että ärsyttäisin, vaan siks että mä nään valoa taas.

Mä uskon että mun sisko katsoo tuolta pilvien päältä heittäen yläfemman pikkusiskolleen, sillä nyt mennään aikalailla oikeaan suuntaan,uudella energialla ja eläen & rakentaen omaa unelmaa!

Kauhean pitkä teksti tuli,mutta toivottavasti oli lukemisen arvoinen!

Välitetään ja huolehditaan toisistamme. <3 Ketään ei halua jäädä yksin!
- Jonna