Mä innostuin tästä blogista niin, että sain jo seuraavan idean tutulta,josta kirjotan ja mä kyllä yllätyin positiivisesti,kuinka iso apu kirjottamisesta oikeasti on. Joten kirjotan heti perään toisen.
Sain idean kirjoittaa tunteistani/ tuntemuksista siskon pois menon jälkeen. Tästä viestistä voi tulla aika sekava,koska niin ne tunteetkin on - Milloin on hyvä olla, milloin ei onnistu mikään ja milloin vois vaan nukkua. En mä koskaan osannut omaishoidon aikana kuvitella, kuinka raskasta tästä tuli, mä jopa kovetin itseni siihen,etten itke satun edessä.
Muistan päivän,kun sain puhelun siskon pois menosta.Mun oli heti soitettava Tompalle et Satu vietiin pois,en oikein muista, mitä tomppa puhelimessa sano, katkasin puhelun ja lähin juoksee, mä vaa juoksin, lähetin tompalle viestin "Mä juoksen sinne, herätän satun" Tulihan tomppakin lopulta perässä. Kun mä näin mun kauniin siskon makaamassa - ilman kipuja ja niin levollisen näköisenä, multa meinas jalat lähteä alta, mun olis tehny mieli huutaa, niin kovaa. Puolet hyväksyi,koska nyt siskolla ei ollut kipuja, puolet halus siskon niin kovasti takas. Mä kuiskasin jopa että herää, ei se heränny,ei sen tarvinnutkaan - Satu pääsi paratiisiin. Mä laitoin soimaan Jenni Vartiaisen - Herra kädelläsi, Diandran- Prinsessalle ja pidin mun siskoa kädestä. Toivotin hyvää ja turvallista matkaa ja että pikkusisko rakastaa sua aina. Se oli musertava tilanne. Täynnä tuskaa ja pelkoa.
Aikalailla koko päivä meni sumussa, paljoo muistamatta mitään - ahdisti ja suru puski pintaan. Mentiin meiän porukoille,oltiin koko perhe kasassa - paitsi se yks. Oli todella tyhjä ja uskomaton olo. Tomppa lähti viemään mua lääkäriin, en mä osanut itkeä,luulin että oon kylmä ja tunnoton ihminen. En juurikaan osanut lääkärille muuta sanoa kun et sattuu ja pelottaa, kunnes Tomppa sano että Jonna tuskin ees ymmärtää vielä mitä on tapahtunut. Niinku aina, sain opamoxia, jonka jälkeen oxamiinia kovaan ahdistukseen ja levottomuuteen. Kyllä mä niitä pari päivää otinkin ja olinki pihalla, en siis edelleenkään pahemmin tuntenut mitään,kun tyhjyyttä enkä hyväksynyt asioita. Lopetin hetken jälkeen ne, mua pelotti kun en osannu itkee vieläkään. Normaalistihan oon todella herkkä ihminen,pelkästään herkkä biisi sai mut itkemään,kun pieni lapsi. Musiikki oli mulle tunteiden käsittelyä, edes se ei auttanut. Musta tuntu että oon tosi hukassa ja tunnoton. Hetken päästähän se totuus alko tuleen vastaan,ainakin kun näin mun kauniin enkeli siskon arkussa, valkosessa mekossaan,niin kauniina kun aina. Se jäi verkko kalvoille,mutta en ois luultavasti antanut itelleni anteeks,jos en olis käynyt saattamassa Satua, laskin myös mukaan ristikorun,jonka ostin omaishoidon alussa Satun suojelijaks. <3
Viimeisinä päivinä,kun tajusin et tää kaikki on kohta ohi. Mä romahdin aika paljonkin, sitä pelkäs vaan koska se tapahtuu, mä en muista parista vikasta viikosta mitään. Se oli lohduton näky ja tunne, kun näit että meiän siskoa vietiin pala kerralla, henkäys kerrallaan.
Meni monia päiviä jollon itkin,nauroin,raivosin - olis tehny jopa perunoita kuoriessa heitellä perunat,kattilat ja jokaikinen käteen osuva tavara pitkin asuntoa, mä jopa tein ja teen niitä virheitä et ahdistuksen valtaamana purkaan väärin keinoin surua, mä kiukuttelen.Jopa mun poikaystävälle, joka on tän kaiken surun keskellä mukana, vaikka tiedän että se on vääryyttä - kiukutella toiselle,varsinkin rakkaille. Tomi on yks syy,minkä vuoks sitä jakso ja jaksaa edelleen. Se mahtava tuki ja vilpitön rakastaminen,kaikesta huolimatta. Uskon että kyyti ois ja kovaa ilman tota niin rakasta ihmistä. <3
Mä pelkäsin kauheesti yksin jäämistä, juteltiin jopa usein Satun kanssa, kun se kysy pelottaako mua,vastasin että pelottaa,tuskin yhtä paljoa kun sua, mutta yksin jäämisen pelko on iso, johon satu totes "Ethän sä yksin jää, sulla on Tomppa, joka pitää susta aina niin hyvää huolta" Niin on, silti se pelko joskus kasvaa, kun tuntuu että sä huudat,mut ei ketään kuule. Sanoin tompalle usein,että se ei saa antaa mun jäädä sänkyyn makamaan, vaan pistää lenkille tai tekeen jotain että pysyn liikkeessä.
Se tunne kun se valtaa keskellä kaupunkia sun mieles, sä tuijotat niitä kiireessä liikkuvia,tuijottavia ihmisiä. Sä oot katkera, sun tekis mieli raivoo vastaan tuleville ihmisille. Mä jopa pillitin keskellä kaupunkia, kun mä meen kauppaan tai mihkä vaan, aina on joku joka muistuttaa Satusta.
Mä yhdessä vaiheessa jopa tunsin syylisyyttä, ajattelin kuinka p*ska omaishoitaja on, että omaishoito päättyy lähimmäisen kuolemaan. Yhessä vaiheessa jopa tunteet katos, emmä tiennyt mitä mä tunnen,ketää kohtaa mä tunnen. Tunnenko mä vihaa,suruu,rakkautta vai katkeruutta. Se tunne kun tajuut,että sulta vietiin omaishoito,sulta vietiin rakas - sulta vietiin se sisko, joka oli kaiken tukipilari.
Eräänä päivänä päätin,että alotan Training Camp korjaamolla (mulla on ollu ikuisuus projekti kroppani kanssa) ja samalla saisin vähän purkaa ajatuksia liikunnalla. Meinasin tosin senkin peruuttaa,koska ei mua huvittanu mennä "vieraiden" ihmisten eteen. Mä lupasin Satulle pitää terveydestä ja hyvinvoinnistani huolta ja siintä että saan kropan,jossa rakastan olla ilman että arvostelen itseäni ja voin sanoa, nyt kun on parisen viikkoa korjaamolla käynyt, en kadu yhtään. Siellä ne ajatukset todellakin purkaantuu, sun päähän ei sillä hetkellä jää niin mikään ajatus.
Lauantaina olis siskon hautajaiset,viimeselle matkalle saattaminen. Se on mun isoin kummitus, pelottava päivä.
Päivä päivältä tunteet vaihtelee, mutta ikävä - se kasvaa kasvamistaan. Mä huomaan usein ettiväni taivaalta Satua.Merkkejä siintä, että onko se mun kanssa samassa huoneessa. Mä en oo mikään kauhean taikauskonen, mutta viikko- pari takaperin, mä sain merkin tai niin mä uskon. Oli yö enkä mä saanu unta, mun ja tompan välissä oli iso rako, ja mä tunsin hennon silityksen jalassa, mä uskon että se oli hentoa paijausta,että saan unen päästä kii. Sen jälkeen oon uskonut,että Satu on joka hetkessä läsnä. Ei oo päivääkään,etten ajattelis Satua tai ikävöis. Ehkä suru vaihtaakin muotoa jossain vaiheessa, ikävä ainakin muuttaa muotoaan suuremmaks. Kun elämästä puuttuu paljon ja enemmänkin, päivät tuntuu tyhjiltä. Se alko nopeasti ja loppui liian nopeasti. Tyhjä olo.
En mä puoliakaan osannut kirjottaa tai pukea sanoiks. Mutta edes puolet.
- Jonna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti