Muttei mulla pleksit ihan pienest huurru!

                                      (Keskiviikko illan Cross Training tunnin jälkeinen "Me selvittiin!" kuva.)

Ja kolmannenkin jaksaa samaan päivään,helposti - saattaa tulla päiviä,ettei sitä blogia tuu kirjotettua, joten parempi yhteen päivään paljon ja kaikki ulos.

Tällä kertaa kirjotan itestäni,mun ikuisesta ongelmasta, joka on ollut oma kroppa! Uskokaa tai älkää,liian herkästi sitä on arvioitu itseään,oman painon takia. Millon syystä että ketään koskaan voi rakastua tälläseen,mä oon liian paksu, mitä ihmiset ajattelee jos puen nää vaatteet, mitä ne ajattelee musta ylipäätään. Se on väärin, kaikki lähtee siintä,että hyväksyy itsensä sellaisenaan. Se oli aluksi mulle vaikeata, hiukan edelleenkin. 

Muutosta entiseen on kuitenkin tapahtunut,lähes tulkoon pelkällä ruokavaliolla ja nostanpa ylös taas omaishoidonkin,sen aikana tuli oltua aamu 5 ilta myöhään asti lähes tulkoon kokoajan liikkeellä, pienin huilin,mutta pääsääntösesti se oli kovaa vauhtia. 

Viime kesänä mun paino huiteli siellä 69.7 aika ajoin, ellei korkeemmallakin ja ajattelin kopsata tähän tekstin ja kuvan,joka myös faceebookissa on, motivaationa mulle ja muille, että ihminen - se pystyy mihin vaan,kun vaan itse tahtoo ja löytyy ripaus armahdusta myös itselleen ja rakkautta itseään kohtaan :

                                           (tässä siis eroa pari vuotta, mutta viime kesään verrattuna paino
                                           tippunut n.14 kg)

"Mä muistan ajat,kun mä söin miten sattuu ja kaikkea muuta kun tervellisesti, mm. 2 ED-energia juomaa päivässä,meni ne 2 isoa limupulloakin aika helposti,emmä juur ruokaa tehnyt,lähinnä tilattiin ja jos tein niin todella rasvasta,kaapissahan oli kokoajan karkkia,sipsiä ja kaikkee muuta herkkua. Emmä välittänyt,koska eihän ketään nyt heti muodottomaks paisu,voin sanoa että kyllä se vuos aika pieni aika on lihota 58 kilosta sinne 69 kg. Onneks sitä tuli avattua silmät tompan kanssa,aluks tosin aikalailla lipsuen. Kunnes oltiin enemmän kun fiksuja,jätettiin vaaleet pastat pois,vaaleet leivät ja vehnäjauholla suurustaminen,ruokavalion muutos ja pieni jumppa sai multa tippumaan painon 69,5 --> 59, siinähän junnattiin ja KAUAN! Joku mussa sai lopullisesti näyttämään närhenmunat jauhajille,niille jotka kehtas aikoinaan sanoo mun perseen levinneen,mun olevan tuksu ja levee pulla. Jossain vaiheessa sitä kylläkin huomas,että mä en täysin tee tätä siks,että mä näyttäisin muille elämänsä kyllästyneille jauhajille,vaan mä teen sen siks,että saan itseluottamuksen takas ja kropan jossa rakastan olla. Jokaikinen joka päättää tehä samanmoista,muistakaa alottaa siintä,että rakastatte itseänne,juur sellaisenaan ja etenkin se,että teet sen itselles,et muille tai muiden iloks. Ja jos muutosta haluut, ne jumpat ja muutokset ei tuu nenän eteen,niitä on lähettävä hakemaan,sen aikana on vähän kärsittävä ja tehä isoja asioita,mutta mikä sen parempaa on kun nähdä selkeetä muutosta ja saada liikunnan kautta energiaa,pirteyttä ja voimaa päiviin. Vielä mullakin on paljon tekemistä,mut ketäpä sitä luovuttamaan on tänne tultu,asioiden eteen on taisteltava ja ihminen pystyy mihin vaa,kun tarpeeks uskoo ja tahtoo. Kiitän vielä mun ihanaa enkeli siskoa Satua,joka mua potki eteenpäin ja etenkin mun miestä Tomii joka tsemppaa tässä kaikessa,muistaa kehua ja rakastaa ja on silminnähden ilonen,että mä teen tätä! Hymiö heart Vielä te musta kuulette,sillä jopa mulle kaikki on mahdollista ja avointa! :) "

Mulla siis aiemmin vehmaksessa asuessa syönti,liikunta ym oli päin persausta.Niinkun tekstissä kerronkin. Jopa mun avopuoliso Tomppa on tähän mennessä tiputtanut n.15 kg,ellei enemmänkin. Itse mä olen enemmän kun ilonen ja onnellinen meidän saavutuksista ja tuloksista ja etenkin siintä että ME AVATTIIN SILMÄT!

Millon oon luovuttanut,repsahdellut (herkutellut), itkenyt,ahistunut, käynyt lähellä masennuksen oireita niin omaishoidon kun oman itseni takia. 

Mun sisko omaishoidon aikana anto 2 housut ja totes "Nää voi olla sun tavote housut. Se on ensimmäinen askel kun mahut ees toisiin näistä". Ei mennyt kun kuukaus, mulla vaaka näytti pienempiä lukuja kokoajan ja koitti päivä,jollon toiset housut NE MENI! mä kävelin peltsiin siskon luo aamusta niiiiiin ripein askelin ja mä ootin ku kuuta nousevaa, et sisko herää, että mä pääsen näyttää! Mä muistan sen hetken kun Satu tuli keittiöö ja mä itku silmässä näytin "NÄÄ MAHTUU MULLE" ja mun siskolla nousi hymy korviin asti ja se kehu, se kehu tuhansilla sanoilla ja halas. Sillon mä sain lisäpotkua, mä päätin et musta on mihin vaan.

Treenit/jumpat korjaamolla on sitä todellista rääkkiä, mitä tää kroppa  tarviikin, tosin välillä käy kesken jättäminen kesken jumpan mielessä, mutta mä ajattelen et satu kattoo,se kannustaa ja se on ylpee,siintä että mä teen sitä,mitä se toivo mun tekevän. Mä ruoskin itteeni,mä päästän kroppani ihan uusiin ulottuvuuksiin ja mä oikeesti vedän niin viimeseen asti, vaikka aivot huutaa,että väsyttää - mä jatkan. Eihän ketään oo tullut tänne luovuttaan? Mä opin siskolta, että periks ei anneta.

Ideoita seuraavaan blogi kirjotukseen otetaan vastaan! :)