Omaishoitajana - viimeiseen hengenvetoon.
Ihmisten houkuttelemana alotin blogin kirjotuksen, hetken empimisen jälkeen. Mä olen kova tyttö kirjottelemaan facebookkiin ; kun ahdistaa,raivostuttaa tai muuta ja aivan avoimesti - kaikesta. Ja pakko myöntää,mä en varmaan edes osaa tätä tehdä, saatika muista, mutta parempi yrittää.
Ajattelin ekaksi esittäytyä ; Olen 23 vuotias "nainen" (ikuinen pieni tyttö) Riihimäeltä. Mun "harrastuksiin" kuuluu salilla käynti Training Camp korjaamolla (suosittelen lämpimästi). Asun yhdessä avopuolison Tomin kanssa, jo abouttiarallaa 4:ttä vuotta saman katon alla.
Blogi tulee aikalailla rajottumaan omaishoitoon, menetyksiin, avautumisiin ja mun tapoihin purkaa ajatukseni ja harrastukseeni (vinkkejä otetaan myös vastaan,koska tää on aivan uutta mulle!)
Alotetaan nyt vaikka ajasta,jolloin rupesin omaishoitajaksi, silloin 25 vuotiaalle siskolleni.
Muistan päivän kun saatiin kuulla mitä epäiltiin,se sai hyvin pelottavan tunteen sisälle,eihän tällänen tavallinen pienen kaupungin tyttö tiennyt mitä se sellanen oikein tekee,saatika tarkoittaa. Meni minuutteja jännityksessä ja päiviä pelossa,kunnes tuli päivä jolloin tulokset kuultaisiin, olin tällöin siskoni luona tekemässä suursiivousta siskoni kanssa. Mun siskosta huomas, että se on peloissaan, tottakai. Siskon oli tehtävä kokoajan jotain, se ei pysyny sekunttiakaan paikoillaan ja sen kasvoilta näki sen pelon,vaikka se kovin koitti peittää sitä hymyllään. Meni tunteja,tuijottaen puhelinta,soitellessa lääkärille ja säpsähtäessä joka kerta,kun puhelin edes vähän piippasi,kunnes samana päivänä - illalla saatiin kuulla tulokset, se pysäytti koko maailman ja hetken, mun siskolla todettiin se pahin - syöpä ( Vatsa - ja suonisto syöpä). Pari päivää meni aivan sumussa ja pelossa,pelkäsin pahinta,eihän mun läheisellä oo koskaan ollut syöpää.. Tai on,mutta ei niin että oisin sitä seuranut niin läheltä tai ollut niin läsnä ja vanha,että tiedostaisin mitä syöpä pahimmassa tilanteessa tekee.
Eräänä päivänä mä soitin siskolleni Heidille,koskien omaishoitoa/henkilökohtasen avustajan työtä, kysyen että enkö mä voisi olla mun siskolle hoitaja? kunnes soitin Satullekkin,joka myöntyi asiaan. Näin olisi helpompi, niin siskon mies pystyisi käydä töissä ja siskoni ei joutuisi olemaan yksin. Ei se kuitenkaan niin helposti mennyt, ei todellakaan helpointa kautta. Milloin väänettiin vammaispalvelun kanssa,koska työppärin kanssa. Minut laitettiin jopa valitsemaan joko raha tai sisko. En mä kauheen montaa minuuttia miettinyt,koska raha on arvotonta jos toisena vaihtoehtona seisoo mun sisko. Kuitenkin taistelun ja väänön jälkeen olin virallisesti 1.1.2015 siskoni omaishoitaja. Jätin sairaalan keittiössä sijaistamisen pois. Ja siirryin kokonaan uudelle alueelle, omaishoitajaksi.
Oli paljon alamäkiä,milloin mun sisko oli todella kivuissaan,että huusi ja milloin taas huonossa kunnossa sytostaateista, mutta siskon silmät, ne sädehti kivuista ja huonovointisuudesta huolimatta.
Mä omaishoitajana siis huolehdin siskostani, siskon tapojen mukaan kodista ja lapsista. Eli aika isot saappaat,näin lapsettomalle nuorelle tytölle. Aluksi moni empi jaksanko mä sitä, kestääkö mun psyyke tai henkiset voimavarat, mä kun ennen olin varsinainen tuittupää ja jos sitä aikaa ajattelee - mä en tosiaan ois jaksanut. Mutta mä totesin jokaiselle epäilijälle ; Mä jaksan,kun on kyseessä mun sisko.
Moni myös epäili että omaishoito ei ole yhtä raskasta kuin "normityö" mutta näin omaishoidon kokeneena, voin sanoa, se on. Raskaampaa kun uskottekaan. Se kun katsotte viereltä, kun syöpä runtelee sun kaunista,viatonta siskoa/läheistä ja sä voit vaan kipulääkkeillä helpottaa oloa ja tehdä ne palvelukset,joita se lähimmäinen pyytää - helpottaakses sen oloa. Musta omaishoito ei ole verrattavissa normaaliin työhön,siinä mielessä että se on niin henkisesti ja fyysisestikkin raskasta.
Muistan päivän,jollon mun sisko sai hyviä uutisia, se pääsee leikkaukseen ja sais leikkauksen jälkeen 99.9% syöpävapaan loppu elämän. Se oli kun olisi voittanut lotossa... valehtelin, se oli jotain paljon isompaa! kunnes koitti päivä jolloin mun sisko lähti sairaalaan,jossa leikkaus suoritettaisiin, me istuttiin keittiön pöydän ääressä ja ootettiin taxia. Puhuttiin mitä kaikkea tehään,kun Satu paranee. Niitä suunitelmia oli PALJON! ja myös herkistyttiin,kun mietittiin että kohta se kaikki tuska on ohi.
Seuraavana aamuna menin jo aamusta vahtimaan siskon lapsia, jotta siskon mies pääsisi meiän isin kanssa sairaalalle moikkaamaan siskoa vielä ennen leikkausta. Itse hermoilin koko aamun, vein lapset tarhaan ja siivosin siskon asuntoa, siivosin vaikka oli siistiä - vaan koska olin hermostunut. Oli pakko jopa lähteä porukoille, emmä paikoillani osanut tai edes pystynyt oleen. Meni pari tuntia, tunsin että jotain kyllä nyt tapahtuu,kun on niin outo olo, kaikki ei oo hyvin. Lähin polkemaan peltsiin,jossa siskon mies tuli jo ovella vastaan. Se soitti mulle 10 minuutin päästä, jossa kerto et lähti ajamaan mun isän kanssa sairaalalle. Jotain oli todella mennyt vikaan. Ooteltiin taas ja uutinen tuli, mun siskoa ei voitu leikata,koska syöpä oli levinnyt. Eikä mitään ollut tehtävissä, tiedättekö sen tunteen,kun matto repästiin taas alta? Jep. Se kaatuminen oli kova. Lopussa se oli levinnyt tosi laajalle ja vierestä katsominen tappoi mua sisältä päin, lamautti pala kerrallaan.
Ihan kaikkea mä en omaishoidosta muista taikka kirjota,mutta niitä päälimmäisiä mitkä muistan.
Meni päiviä,kuukausia. Siskon mies koitti kaikki keinonsa - luontaistuotteista yksityiseen lääkäriin. Tuli päivä jollon siskon mahaan alkoi keräytyä nestettä - se ties monia MONIA sairaalakäyntejä, dreenin asennuksia, nesteytyksiä ja ties mitä. Mun sisko oli todella väsynyt siihen rumpaan. Saatiin ennuste jossa puhuttiin parista viikosta. Mä murruin.
Lopetettiin ravinne,koska siintä oli enemmän haittaa kun hyötyä. Asennettiin kipupumppu,kivut lähti (luojan kiitos) ei mennyt kun muutamia päiviä ja huomattiin,että kanyyli,josta nesteytys meni,oli lähtenyt suonesta paikoiltaan. Seuraava vaihtoehto oli kaulalle laitettava,josta menisi nesteytys,mutta mun sisko oli niin väsynyt,ettei halunut ja me arvostettiin päätöstä, meistä kukaan ei voinut eikä halunut että toinen elää väkisin,kovissa kivuissaan. Kunnes sain puhelun 19.7 aamulla, mun sisko oli nukkunut pois ja mä juoksin koko kaupungin läpi, ajatellen että mä pystyn herättää mun siskon. Se oli lääkärin mukaan normaali reaktio omaishoitajalta, hoivasinhan mä sentäs monta kuukautta satua. Mun sisko oli mun saapuessa edelleen niin kaunis, jopa päivänä,jolloin saatettiin kappeli kirkolle. Mun kaunis enkeli sisko. <3
Mitään mä en omaishoidosta vaihtais,en päivääkään. Opin paljon hyvää ja pahaa. Mikä tärkeintä, se muutti mua - teki musta vahvemman.
Mun sisko joskus sanoi
" Kun sä selviit omaishoidosta, sä selviit mistä vaan - koko maailma on sen jälkeen sulle avoin"
Rakasta Satu siskoa suunattomasti kaivaten, siskosi <3
(16.3.1989- 19.7.2015)
Tulipa pitkä teksti,toivottavasti jaksoitte lukea ja kirjotin ees hiukan selkeesti.
Seuraavaa blogi ideaa miettien (ideoita saa heittää!) - Jonna
sun sisko on syntyny samana päivänä ku mä.... hienosti kirjotettu !
VastaaPoista