Ei kukaan pärjää yksin täällä,ei kukaan haluu yksin jäädä. Siks seistään ryhdikkäänä selkä vasten selkää,toistemme puolella - ei enään tarvii pelkää.

"Vihdoin tiedän susta kaiken,enkä pelkää päästää irti"

Moni ihminen varmasti miettii, kun jaan paljon positiivisia asioita, hehkutuksia ja niinsanottuja voimaa antavia päivityksiä, tietämättä ehkä sitä, että se on mun tapa, antaa toiselle iloa ja kertoa kaiken negatiivisen sijasta mistä mä saan voimaa ; Eri liikunta muodot - Lenkit, Kahvakuula ja Crossi tunnit korjaamolla, ne on mun voiman lähde mutta niinkuin sanontakin käy, moni kakku päältä kaunis. Mä oon osittain saanut kuoreni näyttään ehkä ehjältä, se onkin päässyt jo eteenpäin, vaikka mun sisällä onkin iso musta kivi, joka pirstaloituu kun kohtaa totuuden käydessä siskon haudalla. Mutta samanaikasesti mun siskon hauta on maailman lohduttavin paikka ja mä uskon, että mun sisko koittaa lohduttaa mua sieltä jostain käsin. Saada mun pienet palaset takas paikoilleen, sillä kaikkihan tietää ja alku blogeissani kirjotin että mun elämästä vietiin iso palanen ja sen tuoma kolo tuskin koskaan tulee täyttymään,vaikka eteenpäin pitääkin mennä. Meitä sisaruksia on edelleen 7, ei vaan 6 koska yks siskoista menehty syöpään, mulla on edelleen kaikki meidän sisarukset. Vaikka yhtä niistä ei nääkään.

Mulla tuli kauhea hinku kirjottaa uudelleen, enkä halua että tää sivusto kuitenkaan vaikuttaa miltään sivustolta, jossa mä angstaan vaan pahaa oloa. Vaikka kylläkin tykkään kirjottaa tunteistani ja päiväsen blogin jälkeen jäi jotenkin "keskeneräinen" olo, niinku ei olis kaikkia saanut kirjotettua, toivottavasti niistä on enemmän teille lukemisen iloa, enkä masenna ihmisiä. Tää on mun tapa selviytyä, sillä kyllä vaikka mä hehkutan positiivisuutta niin mulla on myös aikaajoin oma pieni myrsky sisällä, jota ei käsin voi pysäyttää.

Mä koen, että mun on aika rakentaa uutta,mennä eteenpäin,mulla on oikeus kokea uutta ja hyvää, havitella unelmia ja tehdä niistä totta. Silti joka päivä tuntuu samalta, jotain puuttuu. Mun sisko. Ja sit palautuu se aamu mieleen,kun me sisko hyvästeltiin, mä olin niin vihanen, mistä meitä, siskon lapsia, siskon miestä tai muita sukulaisia tai ystäviä rankaistiin. Mä jopa meinasin estää hautausurakoitsijoita viemästä mun siskoa, se oli lohdutonta, että ne vaan peitteli mun siskon ja vei, mulle kun mun perhe ja perheenjäsenet on kaikki kaikessa. Mutta mä uskallan päästää irti ja lohtu on se,että se on paratiisissa ja saa hyvää. Mä toivon silti päivä toisensa jälkeen näkeväni mun pikku myyn,edes unessa. Mä tunnen paljon näitä oloja ja kuulen samalla,kuinka mulle sanotaan että ei saa kuolla pystyyn,ei saa jäädä tuleen makamaan, ei saa sitä, eikä varsinkaan tota. Harmi vaan,että mulla on sydän,mä tunnen ja mua sattuu niinkuin muitakin. Sitä en kiellä, etteikö eteenpäin pitäis mennä,meenkin mutta jokaisen suru kestää sen mitä se kestää, ei ikävää ja surua oo mitattu aikana ja pistetty muistiin. Mä menetin siskon, 23 vuoden mittasen parhaan kaverin, tukipilarin - ikävä muuttaa muotoaan,mutta tuskin ikinään loppuu ja karu totuus on se että multa tulee aina puuttumaan jotain,mitä kukaan tai mikään ei osaa täyttää tai muuttaa. Sen kanssa on elettävä.

"Täytyy piristyy, nousta ja pukeutuu. Eikä saa vellomaan kaikkeen haikeaan,niin että masentuu. Kyllä minä tämän tiedän ja nääthän miten reipas tänään oon. Hymy huulilla työni mä teen"

Sitä sanotaan,että moni kakku on päältä kaunis. Niin myös mun kohalla. Mä voin monellekkin antaa kuvan että mun elämä on tällä hetkellä vaan ruusuilla tanssimista, onnistumisia ja positiivisuutta. Ei se oo, vaikka positiivista kylläkin,ilman liikuntaa tuskin ja ihan vaan senkin avulla, että vastoinkäymiset vahvistaa. On mulla huonojakin päiviä, todellakin. Mä en vaan jotenkaan halua niillä muiden päivää julkisesti somessa pilaa, joten mä paljon mielummin jaan positiivisia asioita päivistä ja tekemisiä, joista mä ammennan voimaa.

Mä en oo oikein sellanen, joka hakis päivityksillä tai edes tällä blogilla sääliä. Tän blogin tarkotus ei oo hakea sääliä tai olla mikään angstin purkaus. Tai no joo, siinä mielessä että mä helpotan oloani tällä, tasotan tilit ja puhun suuni puhtaaks. Niitä joita se kiinnostaa ja tykkää mun blogeista niin saa lukea ja niiden joilla on vaan negatiivisuuksia ja elämässä niin paljon pahaa, että ei oo kun haukuttavaa, lue toki mutta mölyt voi pitää mahassaan,jonne ne kuuluukin :) nimittäin,mä en ymmärrä ketä nykypäivänä puhuu toisesta pahaa,syrjii tai kuluttaa elämäänsä jakamalla negatiivisuutta ympärilleen...

... Josta tullaankin aiheeseen joka jäi edellisestä kirjotuksesta pois vaikka se sinne piti purkaa ja johon tän blogin otsikko liittyy ja johon tää kirjotus päättyy. Ja se on ihmisen yksinäisyyden tunne, jota mä myös tunnen - tuntenut lähiaikoina aiempaa enemmän. Sitä ei sais musta ketään tuntea - EI KETÄÄN. Musta se on maailman lohduttomin tunne.

Se on käsittämätön tunne tai mun kohalla ehkä myös pelkkä luulo (luulenko?).
Me keskusteltiin mun siskon kanssa pelosta. Kysyin omaishoidon lopussa mun siskolta, että pelottaako sitä. Tiedän,se kuulostaa tyhmältä. Mutta mun sisko ei juur puhunut ja mä uskoin sisimmissäni että se halus puhua ja että mun piti puhua sen kanssa - olla lohtuna. Ei varmaan oo kauheinta, kun odottaa omaa lähtöään. Enivei, kysyin että pelottaako sitä ja kerto että Pelottaa ja todella paljon, että sen pahin pelko koko elämästä on käymässä toteen - kuolemanpelko. Lohdutin siskoa ja kerroin ettei tarvii pelkää, sitä tullaan vastaan ja se pääsee paratiisiin missä ei satu. Sen jälkeen sisko kysy multa pelkäänkö mä. Mietin eka että on hiukan mautonta alkaa kertomaan mitä ite pelkää, kun toinen on päättämässä elämänsä. Mun sisko kuitenkin lohdutti ja rohkasi kertomaan mitä mä pelkään ja hämmästy, kun mä kerroin että pelkään jääväni yksin.

Sisko luonnollisesti luetteli,että onhan mulla siskoja,vanhemmat,ystävät ja muut. Onhan mulla. Kerroin että pelkään niin paljon,että kaikilla on omat juttunsa, mä kun oon tainut aina olla vähän jalkoihin jääjä, miettijä ja herkkä. Mä en kuitenkaan haluu loukkaa ketään, niinhän se vaan tuli menemään, ilman säälinkeruuta - en oo koskaan elämäni aikana tuntenut oloani aika ajoin näin yksinäiseksi,mitä oon siskon pois lähdön jälkeen tuntenut. Kun sä yrität kertoa asioita, joita on tapahtunut (niistä enempää kertomatta). Sua ei melkein edes kuunella. Kaikilla on melkein omat juttunsa ja tiedän, onhan mullakin sali. Näinhän sitä ajattelee. Se on harhaa. 

Musta ketään,ei ketään sais tuntea yksinäisyyden tunnetta, jota mussa on ollut viimeaikoina jo äärettömiin. Moni ihminen on kadonnut johonkin. Voihan se tietty muiden mielestä olla vaan sitä että mä oon jörö ja keskityn vaan kotiin ja liikuntaan. Niinhän se vaan on, että on keskityttävä siihen hyvään mistä saa voimaa. Mutta nykypäivänä sitä puhuukin aikalailla seinille, kun sitä ois muuttunut näkymättömäksi. Alan jo varmaan kuulostaa masentuneelta kotihiireltä,mutta kummasti mieltä helpottaa saada kaikki ulos,kakistettua suoraan. 

Mä tosin mietin lenkillä, että kehtaanko mä nyt tästäkään aiheesta mitään kirjottaa, ettei vaan ketään loukkaannu, mutta jos joku loukkaantuu siintä, että tykkään kirjoittaa suoraan niin se ei luultavasti kerro mun töykeydestä, vaan siintä ettei kaikki katso niin avarasti. Meiltä keltäkään ei voi kieltää tunteita tai niiden julkituomista.

Mä oon tosiaankin niin suuri miettijä ja stressaaja että tänään lenkillä mietin kaikkea niin huonoja tekoja kuin hyviäkin elämän ajalta. Alko pienesti taas menneisyys kummittelee ja virheet joita on tehnyt (joidenkin kohalla itse tehden niistä pahan,vaikka ne teot oiskin ihan mitättömiä). Multa on jopa kerran kysytty, onko mun päässä koskaan hiljaista hetkeä,niin etten mä oikeasti stressais,vauhkois tai miettis ikäviä. Ei oo varmasti ollut moneen kuukauteen, kieltämättä joskus rääkki treenit tekee sen, etten mieti mitään - sen takia myöskin liikunta on kyllä maailman parhain lääke. <3 

Ja siks myös lenkit ihan omassa rauhassa,omineen ajatuksineen on parhautta. Mä mietin,että mulla ja meillä ois kyllä irtiotto niin kohdallaan, mulla ihan vaan että saisin ajatukset hetkeks seis ja paremmalla puoliskolla ihan vaan siks,että se on jaksanu tukea mua  (ja kestänyt mua!!) käsittämättömällä tavalla. Mä herkistyn jopa kampaajan edessä, kun haaveilen pääseväni rentoutuun siihen ihanaan päähierontaan ja mä herkistyin jopa kun joku nainen kaupan kassajonossa oli selvästi käynyt viimesen päälle laittautumassa kampaajalla, mihin mä saan vaan haaveilla pääseväni irtautumaan arjesta. Niin höhlä mä olen herkimmilläni. Niin helppoa on olla mä ja mun ajatuksien kanssa. Pieni ilta avautuminen.

Mutta mä en edelleenkään luovuta, niin kauan kun on valoa niin on myös toivoa. :')

Kiitos sinä, joka jaksoit lukea! Ei jätetä ketään yksin. <3

- Jonna

 Sa

Long time no see!

Ajattelin herättää tietokoneen ja blogin horroksesta pitkän tauon jälkeen, vaikka pakko kyllä rehellisesti sanoa ettei mulla ole harmainta aavistusta mitä mä tänne kirjoitan tai tuleeko siintä yhtään mitään. Tai no aihehan mulla on mutta ei minkäänlaista hahmotusta miten tuon sen esille,vai onko se pelkkä sekamelskaa yhdellä sivulla, koitetaan kuitenkin.


Yksin mutta en yksinäinen.

Mulla on tainut olla tää jonkun kirjotuksen otsikkona joskus tai jopa kirjoituksen aiheena, mutta käytän sen uudelleen. Ja kyllä,mun kirjotus liittyy myös pienesti edesmenneeseen siskoon,jonka omaishoitajana olin ja oi kyllä,mä aion kirjottaa suoraan,mutta en halua ketään loukata kirjotuksellani.

Kun elettiin vielä aikaa jolloin sisko eli ja toimin siskoni omaishoitajana - kuulin useammalta ihmiseltä,kuinka seisoo aina mun vierellä,kuinka voin pyytää aina ja rajattomasti mitä vaan ja kuinka on aina kuuntelemassa mua eikä jätä mua yksin. Tää ei oo säälinkeruuta, mutta mitenkäs kävi? Musta tuntuu,että ihmiset niin sanotusti piti yllä kulissia, uteliaisuuttaan seuras aktiivisesti mun facebookkia ja mun päivityksiä ja jälkeenpäin oon pahoillani mutta päälimmäiseks mulle tulee sille perusteluksi vaan se,että ihminen on vain utelias ja jollain on ruokittava uteliaisuuden nälkänsä. Mä tiedän, urpoa ajatella noin,kun on kyseessä tyttö joka hoitaa siskoaan,joka ei tuu selviämään taistelustaan syöpää vastaan, pessimisti ei pety ja ahne ei luovuta, onhan näitä - mutta on myöskin niitä,jotka oikeasti täydentävät vaan uteliaisuuden nälkäänsä ja tiedän myös sen että kyseiset ei ihmiset varmastikaan ole aitoja ystäviä. En ole pölkky,ymmärrän. Mutta asiaa jota mä en ymmärrä,on se että pidetään sillon yhteyttä,kun on vaikea elämän tilanne, miten asiat meni, kun suruaika oli, menetyksestä oli kulunut aikaa ja ollaan tässä hetkessä kuljettua ala-ja ylämäet?

Oon pahoillani,mutta mä en ole koskaan ollut hiljaisemmassa vaiheessa kun nyt. Monet lupaukset ja vannomiset monikin ihminen heitti ilmoille, toteuttamatta. Mun mielestä se on todella iso sääli. Tää kuulostaa ehkä joidenkin korvaan yksinäisen ja säälittävän ihmisen avautumiselta ja sitä tää ehkä onkin ja samanaikasesti kirjotus jolla helpotan oloani.

Mä huomaan usein kaipaavani kesää,vaikka se oli vaikein kohta mun elämästä koskaan. Kun mä hoisin mun siskoa samalla hyvästellen ja tietäen että vaikka mun kädet tekee kuinka hyvää työtä niin se ei tuu pelastamaan mun siskoa,vaikka kuinka halusin pitää mun siskon meillä, niin meidän sisko vietiin pois. Mun sisko oli loppua kohden ihan sinut asian kanssa ja lohdutti mua sillä,että kaikilla on tarkotus ja että rakkaat odottaa sitä jo tuolla jossain. Sitä pelotti,mutta se oli lopussa valmis lähtemään,koska sitä sattu niin paljon. Lohdutonta oli pelkää päiviä ja odottaa,koska viimenen päivä on. Mun sisko oli myöskin pyytänyt lähtöä edeltävänä yönä,että se otettais jo "turvaan",kun sattuu jo kovasti.

 Mua se lohdutti myös sillä, että on aika jolloin me nähään, sitä aikaa mä jo odotan koko sydämestäni,koska ei oo mitään kipeämpää kun olla yksin ja kadoksissa, ilman yhtä sisarista. Voin sanoa että edelleen tää on ihan niin kamalaa, kun viikko tai kakskin siskon pois menosta. Vaikka jossittelu ei auta, niin kyllä täällä olis montakin asiaa,jotka olis niin paljon paremmin,kun meiltä ei ois viety siskoa. Korjataan ajatus kuitenkin sillä,että kyllä me vielä nähdään ja kaikki hengittää pienessä sievässä kuplassaan taas oman disney landinsa ilmaa. Ja edelleenkin, tää on vaan mun mielipiteitä ja mietteitä, tarkotus ei oo ketään loukata.

Ootsä koskaan kattonu alas ja puristanu kaiteest hulluna huutanu, viekää mut takaisin? 

Mä jäin omaishoidon jälkeen sairaslomalle, kunnes parin kuukauden päästä päätin, että nyt mä oon valmis työelämään tai mikä parhainta, mun unelmat täyttyis kun mä pääsisin opiskelemaan lähihoitajaks! Se ois täydellistä. Mua otti ihan vatsanpohjasta, kun mä mietin että pääsisin opiskelemaan lähihoitajaks, alalle missä tuntuu että ois kun kotona.

Mä oon myös hyvin herkkä ja mietin useasti monesta suunasta, mitä jos,mitä kun ja mites kun. Iso kynnys oli,että mistä mä saisin rahaa vuokraan,elämiseen ja laskuihin, jolloin vaihtoehdoksi tuli hakea työppärin kautta koulutusta, mä luulin,että se ois helppo, sillä turvaisin raha asiat ja pääsisin opiskelemaan alalle, jossa oikeasti pääsis auttamaan ihmisiä, no jep - ei se ollutkaan niin helppoa. Hakijoita mun lisäksi monta sataa muuta, mä kuitenkin uskoin että jos se niin on tarkotettu niin saan opiskelupaikan. Hain Hyvinkäälle testeihin ja myös Järvenpäähän testeihin. Kelatkaan, en päässyt molemmissakaan edes testeihin, rupesin jo hetken miettiä että onko mua sittenkään tarkotettu pääsemään alalle? Mun sydän on tarkotettu tekemään hyvää toiselle, auttaa toista, mun kädet on luotu tekeen hyvää jälkeä ja hyvää toiselle. Jää vaan kysymys ; Miks mua ei päästetä näyttämään, mihin musta on? Mä oon hakenut moniin työpaikkoihin. Oon ruvennut miettiin, että mut on kirottu ja vaan luoja rankasee mua. Ettei kummassakaan natsaa, vaikka mä oon täynnä energiaa ja täynnä intoa - haluan tehdä ja tekemisen meininkiä! Sillä mä sain omaishoidosta ihan uudenlaisen näkemyksen kaikkea kohtaan, mä nään myös itse, etten oo mikään turha likka, eikä mua mikään pikku kiire hetkauta. Ehkä viel jossain on se,joka on tarkotettu mulle.

Askel askeleelt mä kiipeen takas maailmaan,valon tuntumaan.

 Toinen asia, jota mä oon miettinyt useampana päivänä on se että voiko toinen ihminen olla kateellinen toisen ihmisen positiivisuudesta? ärsyyntynyt? mun kohalla voi varmasti ja oon kuulutkin kuinka moni ihminen purnaa mun positiivisia päivityksiä, hehkutuksia ja ylipäätään päivityksiä. Eihän se multa oo pois, mutta musta on inhimillistä nauttia myös toisen ihmisen positiivisuudesta, ilosta ja onnesta. Niin itserakkaasti kun se on sanottu niin mä uskon että mä olen kaiken jälkeen ansainnut hyvää mun elämään, vaikka toisaalta on myös pieni ihme, että voin näinkin positiivisesti ajatella ja olla.Eikö? mä voin senkin kertoa, mikä mut saa niin positiivisella asenteelle.

Kun mun sisko kuoli, se oli maailman kamalin päivä. En mä sitä sisäistänyt omaishoidon aikana, mä en itseasiassa hyväksynyt sitä. Se oli kun salamanisku kun kerrottiin, että mun sisko elää enään pariviikkoa, jos edes viikkoa. Kun se päivä koitti, tottakai itkin ja romahdin kun hyvästelin siskoni, sen jälkeen tuli niin outo olo,että mun poikaystäväkin sano lääkärille mielipiteenään,että tuntuu kun mä en oikein käsitä, mitä on tapahtunut. En käsittänytkään. Siintähän lähtikin lääkitys,mulle määrättiin ahdistukseen lääkettä, mulla piti tulla rentoutunut ja hyvä olo. No tuliko? Ei. Mä en tajunnut mistään mitään, olin kiukkunen ku ampiainen ja kujalla kun mikäkin. Tein virheen niitä popsiessani muutaman päivän,mukamas elin siinä maailmassa jossa niiden pitäis mukamas auttaa. Voin sanoa, että on muitakin tapoja,kun turruttaa itsensä lääkkeisiin, siihen mä palaan kohta. Oli useita kertoja lääkärillä, paperi ja mitälie palikka testejä, diagnooseja keskivaikeesta vaikeaan masennustilaan ja häiriöihin. Mulla muka? Lääkityksiä unilääkkeestä vahvoihin mieliala lääkkeisiin koska lääkäri usko mun psyykkeen vaurioituneen pahasti ja mun mielen järkkyneen omaishoidosta. Varmasti vähän, mutta mä en vieläkään nää,että mun psyyke olis järkkynyt niin pahasti että mä oisin ottanut säänölliseksi lääkitykseksi unilääkettä tai mielialalääkettä, en oo ottanut vieläkään.

Moni kukkahattutäti miettii,että tiedänkö mä edes, mistä puhun, kyllä luulen tietäväni, koska siirytään siihen millä mä korvasin tän että oisin turruttanut tai että turruttaisin aivojani lääkkeisiin, arvatkaahan mikä se on? Liikunta, yllätyitkö? tuskin. Ne artikkelit ja kirjotukset siintä että masennuslääkkeet ynnämuut on korjattavissa liikunnalla ei ole huuhaata. Mä uskon olevani oiva todiste siintä. Sillä mä en ottanut lääkkeitä - Mä otin liikunnan.

Mulle liikunta tuli kuvioihin aika "äkkiä" siskon poismenon jälkeen (Luojalle kiitos) meinaan voin kertoa, huumaa sun aivos 10 kertaa paremmin. En kiellä,etteikö lääkitys varmasti olisi jollekkin ihan ajankohtainen, mä en tuomitse ketään. Mulla vaan onneksi lääkärin mielipiteistä huolimatta liikunta on ollut maailman parhain lääke. Onneksi löysin Training Camp Korjaamon (SUOSITTELEN LÄMPIMÄSTI!) Sillä mä en varmaan oo koskaan voinut näin hyvin! Mä oon saanut liikunnasta apua suruun, elämän hallintaan ja eteenpäin menemiseen ja saan siintä niin hyvän tunteen. Mä ennen melkein jopa vihasin salia ja liikuntaa, nyt mä rakastan sitä - niin sairaalta kun ehkä kuulostaa niin saan jopa mielihyvää siintä, ettei mua saa korjaamolla käyntiä lopettamaan.

Joten, jos vaihtoehtona on joko se että oisin synkkyyden antanut viedä mut lääkkeineen tai tää että olen positiivinen, ärsyttävinen ja imelien päivityksineen, niin kumman sä valitsisit? Mä aion peukuttaa positiivisuutta ja hehkuttaa omaa onneani jatkossakin, en siks että ärsyttäisin, vaan siks että mä nään valoa taas.

Mä uskon että mun sisko katsoo tuolta pilvien päältä heittäen yläfemman pikkusiskolleen, sillä nyt mennään aikalailla oikeaan suuntaan,uudella energialla ja eläen & rakentaen omaa unelmaa!

Kauhean pitkä teksti tuli,mutta toivottavasti oli lukemisen arvoinen!

Välitetään ja huolehditaan toisistamme. <3 Ketään ei halua jäädä yksin!
- Jonna

Raivo,riemun kyyneleet - se tuhoaa ja se kaikki mitä näät on sun.

Tänään oli sellanen aamu pitkästä aikaa että mua meinannut saada edes sängystä ylös, mä hourailin yölläkin ja aamulla kun avasin ekan kerran silmäni jo 4 aikaa aamu yöstä, olin surullinen - mä tiesin että tästä päivästä ei voi tulla hyvä. Mä heräsin jopa 5:15 pirteenä keitteleen puuroa paremmalle puoliskolle, mä vollasin jopa sitä keitellessä. Mä oon pirun herkkä,herkempi ku ennen ja haavoittuvaisempi ku ennen. Siihen ei paljoa tarvita,että multa saa kupin nurin. Seuraava paniikkihan tuli, kun tomppa lähti töihin, koska mä oon ruvennu pelkäämään yksin oloo. Oi kyllä,mä pelkään sitä kun pieni kakara. Kaikesta on tullu ihan erillaista,mitä ne joskus oli.  Sen takia tässä tehdäänkin töitä, että sais arjen takas. Mä en vaan tiedä,miten pitäis olla, kun mä suren - moni sanoo et pitää mennä eteenpäin. Meenkin mutta eikö mulla oo ihan oikeus käyttää oma aika suremiselle? se ei tarkota etteikö mun elämä menis eteenpäin,meneekin ja tuun tekemään työtä sen eteen että siintä tulee erillaista ja tuun myös paiskomaan työtä, että tulevaisuus on paljon paljon paljon parempi kun mitä se ennen oli vaikka eihän se ennenkään ihan täysin kaaottista ollut.

Mä muistan kun juteltiin siskon kanssa kun se sano että musta on omaishoidon jälkeen mihin vaan, kun sisko ja moni muu sano mun ansaitsevan paljon hyvää tulevaisuudelta ja että varmasti näin ahkera tyttö joka on suoriutunut omaishoidosta, saa töitä ja sisko painotti eniten kohtaa "oo kärsivällinen" osittain varmaan siks et ties kuinka kärsimätön mä oon kaikessa. Oon aina vähän ollut "kaikki heti nyt mulle" ihminen. Tää on vasta mun eka päivä kun en oo siskon pois menon jälkeen saikulla ja heti tipahti postiluukusta työtarjous  ja mä itkin jo tänään,että mä mitään töitä saa, kun kuulin että yksi paikka, johon sain tän tarjouksen oli jo mennyt. Huomaatte jo varmaan siis, kuin kärsivällinen mä oon.

Mulla on tullut joku kauhea pakko päästä töihin, tehä niin paljon töitä ja näyttää miten reipas mä oon, hinku päästä omaishoidon jälkeen kunnon töihin, lähteä aamulla ja tulla päivän päätteeks hiukka poikki olevana kotiin tekee paremmalle puoliskolle ruokaa - MÄ HALUUN TIENAA! mä pakosti ajattelen kokoajan että kelpuuttaakohan ketään munlaista "tyttöä" töihin. Mä kaipaan jo niin paljon töitä.

Mikä tohon tekstin alotukseen tulee, kyllä mä sit nousin ja koin ihan kohtalaisen ihanan päivän, sillä mun sisko sai mut ylös. Lähettiin syömään, ostaa tädin murulle lahjaa ja kiertelee kirpparia, se piristi aikalailla. Mä myös mietin, että on lopetettava stressaaminen ja itsensä ahistaminen. Sillä muuten sitä varmaan jää paikoilleen jumiin. Ajan kanssa sitä ehkä pystyykin olla ja nauttia. Se mut sai miettimään,kun parempi puolisko käski mun tekemään ees sen takia muutoksen etten enään stressais.

Siks mä päätinkin että pyrin nauttimaan edes hiukan joka sekunnista ja uskon parempaan. Siihen että mä kyllä löydän työn, sen oikean aaltopituuden nautinnon ja elämästä nauttimisen kanssa. Mutta se vie aikaa. Ketä sanokaan, että tää helppoa ois mutta jokanen päivä opettaa ja tekee vahvemmaksi ja fiksummaksi. Mä aion tehdä työtä sen eteen, että mulla tulee se mun unelmien vakaa tulevaisuus vastaan. Onneks mulla on vierellä tuo rakastava mies <3 En tiedä, oliko tässäkään kirjotuksessa päätä tai häntää,mutta tuli tunne että oli pakko päästä kirjottamaan - edes jotain.

Yksin mutta ei yksinäinen.

En tiedä, kuvaako tekstin nimi edes oloa ja en tiedä, tuleeko tekstistäki ällön synkkä. Mutta itsesäälissä rypeemistä se ei ole tai huomion hakua. Voiko siskoansa surevaa syyttää itsesäälissä rypeämisestä tai huomion hakemisesta? Ei musta vaan. Enkä ees tiedä, miks tää blogi ei sais olla vähän synkkäkin,mähän kirjottelen  tänne helpottaakseni vähän omaa oloani ja kaiken keskellä kulkemista.

Emmä tiedä, osaanko mä ees kuvailla että miltä musta tuntuu sisällä. Kovin hyvin mä sen kuitenkin taidan ihmisten edessä peittää. Kuitenki mun sisällä on aikalailla synkkää.. Mustaa. Mä tunnen olevani yksin mutta en yksinäinen, toisaalta taas yksinäinen mutta en yksin. Sekavaa,eikö?

Kun se sun olo menee ihan erillaisiin svääreihin. Sua pelottaa olla ilonen ja onnellinen,koska pelkäät mitä sulta viedään seuraavaks, kun oot niin onnellinen. Oma rakas? joku muu läheinen? Mä usein mietin myös, että mitä meidän perhe tai sisko teki väärin, että näin kävi. Moni ihminen sanoo mulle että jokaiselle on annettu oma aikansa, ketähän siintä päättää? Voisko tää ajan antaja vaikka antaa itelleen lyhyen ajan ja lähteä ite, niin että jättää mun läheiset rauhaan? tai aikanaan olis jättänyt mun siskon rauhaa. Ja miks helvetissä maailmassa on sellanen paholainen kun syöpä? Sinä paska, veit mun elämältä pohjan, sä  veit mun elämästä helvetin ison palan, sä veit mun kauniin ja rakkaan siskon joka rakasti elämistä ja elämää. Tietkö sen tunteen,kun sulle tulee se todellisuus paniikki, kun sä tajuut ettet sä saa enään toista takas, sä et enään ikinään nää sitä rakasta?! Sillä hetkellä sun sisuskalut painaa tuhat kiloa, sun rinnasta painaa, sua itkettää ja samaan aikaa raivostuttaa niin paljon, että sun tekis mieli huutaa. Mä tunnen edelleen katkeruutta ja vihaa myös siihen lääkäriin, joka sano että mun sisko tulee elää 99,9% syöpävapaata loppuelämää, se hetki kun mä kuulin se, oli ku olisin voittanu jotain kultaakin kalliimpaa, kunnes se matto vedettiin taas alta. Kiitos siintä, elämä ei vois todennäkösesti  enempää satuttaa. Nyt mä olen ilman yhtä siskoistani, enkä pelkästään ilman yhtä siskoa, ilman tukipilaria,parasta ystävää,ilman tukea ja  turvaa, mä oon yksin. Toivottavasti oot paholainen ylpeä. Mä käännän toisenki poskeni, vielä sä elämän pirulainen nöyrryt. Harmi vaan,että mä se en saa mun rakasta siskoani sillonkaan takas.

Mä en tiedä,mitä pyrin tuomaan tällä esille, en varmaan mitään muuta kun helpottaa tätä ahdistunutta ja hyvin yksinäistä oloa mun sisältä. Tätä tuskaa tosin ei poista edes kirjotus tosin ehkä aika, joskus mutta tunnen että se joskus ei oo vielä pitkään aikaan. Kaikki arjen hetket, niiden vastaanottaminen - KAIKKI tuntuu hyvinhyvin pelottavalta, ahdistavalta ja erillaiselta. Sitä kun ei vaan osaa olla ilman toista. Hengitys ilman  toista tuntuu väärältä, tekeminen ilman toista tyhjältä ja nauru vaan valehtelulta niin etteikö sattuis yhtään. Ja tää suru, se saa mut siirtämään itse surua panikoimalla,stressaamalla ja ahdistamalla itseäni. Se väsyttää entisestään.


Tällä hetkellä mulla on niin heikko olla, että musta tuntuu kun oisin täysin aseeton ja polvillani. Ja tuntuu, kun ei olis mitään annettavaa enään. Mä oon tuntenu elämäni aikana paljon kipua eri muodoissa mutta tää kipu on pahin ja painavin. Eikä tässä ollut kun pieni osa mun tunteista ja ajatuksista, kun muuta en saa itsestäni ulos.

Taidan käydä jätski kaupassa ja mennä jutteleen siskoni kanssa haudalle... Et hyvää Sunnuntaita vaan.

Tunnetko nykyisen minäni vai menneisyyden minäni?

Mä ajattelin tässä kirjotuksessa vähän tuoda julki sitä mikä usein painaa mun mieltä. Joka on menneisyys, kyllä - mun oma pieni kummitus, jota ei kylläkään pidä enään miettiä,koska sen avulla oon tässä,missä nyt oon ja vahvempana koskaan,sepä se. Mutta omistappa sama pää joka mulla on, sitä on sillon vaikee sillon antaa olla.

Kauhean moni ihminen syylistyy siihen, että arvioi ihmisen sen perusteella kun "Se oli ihan narttu _5 vuotta_ sitten kun oltiin yläasteella" Tiedän, hauska vertauskuva, sillä tohon törmää harmittavan usein, arvostellaan sillä,mitä toinen oli alaikäsenä,tyhmänä kakarana, sinä aikana ku alkaa vasta rakentaa elämäänsä,tietämättä mitä tuleva tuo tullessaan. Mutkin moni ihminen on arvioinut menneiden ja tuolloin tehtyjen virheiden takia, musta se on väärin. Koska musta ihminen on nuorena hyvinkin haavoittuvainen ja paikkaansa hakeva nuori ihminen. Nuorena ne virheet tehdään ja niistä opitaan, ketä on tarpeeks synnitön ja tarpeeks täydellinen ylipäätään arvostelemaan toista? toisen virheitä tai muutakaan? Sepä se,kun ei kukaan. Myönnän, mä oon joskus syyllistynyt siihen itekkin ja kieltämättä ollut ennen kunnon suoraan sanottuna lehmä. Mut mä hiukan puolustaudun sillä, mä en ikinään ollut ilkeä toiselle ilman syytä, mut on aina opetettu suojelee ja puolustaan itseäni ja lähimmäistäni ja tärkein oppi minkä välillä nykyisenä minänä unohdan ; Mä kohtelin ihmistä niin,kun ihminen kohteli mua.

Mutta kuinka moni teistä voi oikeasti nostaa käden ylös, ettei olisi menneisyydessä virheitä tehnyt tai olisi täysin puhdas pulmunen ja synnitön? Niimpä,tuskin kauhean moni. En myöskään mä.


Mä huomaan usein ahdistuvan,kun nään menneisyydestäni ihmisen jonka kanssa en välttämättä sattuneista syistä oo väleissä/tekemisissä. Mä en tiedä miksi, ehkä siksi et se tietää tarinan mun menneisyydestä, sen mitä ennen olin, tietämättä se mitä tällä hetkellä oon ja sitä mitä oon tähän päivään mennessä kokenut näinkin nuoreks ihmiseks.

Mä huomaan myöskin ahdistuvani paljon, kun törmään paikkoihin johonka liittyy joku ei niinkään kiva muisto tai ihminen. Se saa mut myös voimakkaasti ahdistumaan, koska on paljon niitäkin paikkoja, jotka sitä haluis unohtaa kokonaan, vaan kun pää ei laita unohtumaan.

Mä useinkin murehdin mun menneisyyttä. Musta se on kamalan väärin tai se että mietin ylipäätään mitä muut on mieltä mun elämästä kun ne ei ole elänyt sitä - ne tietää vaan puolet. Ne ei tiedä mitä oon kokenut - ne on vaan kuullut. Ne on kuullut - vaan ei tuntenu yhtäkään niistä tunteesta jota sillon kävin läpi ja joita nyt käyn läpi tai mitä oon koskaan käynyt läpi. Kun et tiedä toisesta kun puolet tai menneisyyden, laske syyttävä sormes alas, mä voin väittää, että säkään et oo synnitön, silti mä en nosta mun sormeani sua vastaan tai edes sanaa sua vastaan. Mä en pyri tällä puolustelemaan itseäni, mulla ei ole tarvetta. Mä kuitenkin koen,että mä olen aikuistunut jopa omaishoitajana niin paljon, että mä nään sen niin, että mä oon tarpeeksi aikuinen, etten moiseen ryhdy. Voin myös väittää,että jokainen joka mut on arvioinut menneisyyden perusteella, ei todellisuudessa tiedä musta mitään.

Mä huomaan usein kuormittavani päätäni stressillä,ahdistumisella ja millon milläkin. Mä en edes muista, koska mä oisin täysin ollut miettimättä mitään,saatika huolehtimatta mistään. Koska huolestun rahasta, koska omista ajatuksista, koska siintä mitä toinen musta on mieltä. Millon mistäkin ja tiedän - turhasta. Mä huomaan vieväni ahdistuksen sille tasolle, ettei siintä nauti edes vieressä oleva. Siintä ei nauti edes mun pää.


En tiedä,mitä pyrin tällä tuomaan esille. Mutta ennen kun tuomitset toisen, opi tuntemaan tuomitsemasi ihminen nykyisyys ja se että olet itse täydellinen ja täysin synnitön.

Antaa jokaisen kukkasen kukkia ja eletään jokainen elämää ja tehdään elämästämme juuri niin täydellisiä kun ollaan aina haluttu, miettimättä toisen menneisyyttä. Keskitytään tähän hetkeen.

Ihanaa viikonloppua ja Kauniita unia! <3

-Jonna

Kohti parempaa.

Mä ajattelin kertoa tässä kirjotuksessa - jotain, ideaahan mulla ei valmiiksi oo, ei ollenkaan.
Päivät menee hiukan omassa sumussaan,joka päivä jotenkin selviytyen yhden päivän yli. Kuitenkin oon päättänyt,että mä haluan tän kaiken pelottavan normaaliksi arjeksi, kaikki on jotenkin tyhjää,pelottavaa ja ahdistavan uutta. Siksi kiitän luojaa,että mulla on Tomppa, ette tiedäkkään kuinka isona tukena tomppa on mulle ollut,kuinka hyvää tukea ja huolenpitoa mä oon kaiken keskellä saanut,että vähän jopa hävettää että oon välillä tuonut suruni väärin ulos, jopa kiukutellen tompalle.

Mä kävin tänään Satun haudallakin kertomassa,miten oon suunitellut tulevaisuuteni. Uskokaa tai älkää, mä luulen että Satu kuuli, koska siinä haudan yllä leijaili pieni lintu pitkän aikaan. Mä kerroin siintä,kuinka vähin mitä voin tehdä ja mitä oon Tompalle rakkaudessa niin sanotusti velkaa on se, että mä parannan meidän elämää ja elämistä, mä haluan myös takaa meille ja mun miehelle vakaan elämän ja sen eteen mä aion tehdä työtä. Hassua sanoa näin, mutta kyllä mä osaan jo nyt sanoa,että uskon että Tomppa on se,jonka kanssa tuun elää pitkälle elämässä,ellen loputtomiin. Sitä kun ei ketään osaa sanoa, kuinka paljon toisilla on aikaa yhdessä. Siks pitääkin rakastaa lähimmäisiä ja sitä omaa rakastaan,eihän ketään meistä tiedä onko aikaa vähän vai paljon.

Mun elämähän muuttu ihan täysin,kun mä tapasin Tompan. En oo varma oonko mä sitä jo raottanut, mähän olin nuorena aivan kamala, mistään en välittänyt ja asuin lastenkodissa. Niitä aikoja kadun isosti,mutta toisaalta ajattelen, jos en olis sitä tietä kolunut, olisinko välttämättä tutustunut tomppaan? Mä en sillon osannut edes aidosti rakastaa ketään, en mä ollut seurustelija tyyppiä. Mä olin tunteissani todella kylmä,niin mä sen nään. Tompan kohalla mä kuitenki tajusin, mitä on kun toinen vie jalat alta heti ensi näkemällä. Moni virhe tekoja ja sanoja on meiänki suhteeseen mahtunut, mutta ne on vaan vahvistanut meiän suhdetta, mä en voi sanoin kuvaillakkaan,kuinka mä rakastan - sen mä kuitenkin osaan sanoa että sen tuntee,kun löytää sen joka on joka ikistä raajaa myöden tarkotettu sulle. Näin se on Tomin kohdalla. Tompalla on myös mahdottoman ihana suku ja perhe. Josta mä olen myös ilonen - että oon saanut tutustua niihin ihaniin ihmisiin. Tomppa on vähän niinku se mun elämän timantti, josta mä aion pitää tiukasti kiinni ja pitää huolen, että se on just niin täydellisesti kimaltava timantti,kun timantin kuuluukin. Ja mä pyrin aina pitämään huolen,että sitä timanttia ei hajota tai murra ketään.Tomppa on vähän niinku mun elämä, puolet mun elämästä ja elämisen syystä. Rakastan aivan mielettömästi. Kohta täynnä 6 vuotta ja jos tää elämä ja sen tuomat haasteet sen suo,niin niitä vuosia tulee vielä monia, jos se musta on kiinni! <3 Mä en kiellä,ettenkö ois meidän suhteessa tehnyt jotakin pahoja asioita tai niitä joiden luulen olevani pahoja. Meidän suhde on kuitenkin nykyään puhtaasti rehellinen, siintä on tullut meiän kesken synnitön. Koska meistä molemmat haluu vakaan tulevaisuuden, toisen kanssa. Mä kuitenkaan en halua millään edes pienellä teolla satuttaa tomppaa henkisesti,enkä fyysisesti. Siks kerron aina kaiken illan istumisista lenkkeihin, joskus ehkä hiukan vatvoen, koska haluan olla varma,että toista ei satu, ei niin mikään. Mä olen siis ihan höpsö myös rakkauden suhteen. Mutta sen mä olen oppinut,että mikä hätä mulla ois,kun tomppa pitää mua kun kukkaa kämmenellä ja niin hyvää huolta,ettei mulla oo koskaan mitään hätää. Se on rakkautta se ja se rakkaus meillä voimistuu päivä päivältä toisiamme kohtaan.

Mä oon huomannu kaiken keskellä pelkääväni isommin asioita ja melkein jokaisesta pelosta punkee esiin yksinäisyys ja tuska. Mähän omaishoidon aikana huomasin että pelkäsin sitä,että kun Satu lähee,niin mä jään yksin, vaikka tiesin että en jää niin silti puolet musta pelkäs aivan suunattomasti yksin jäämistä. Pimeetä mä oon pelännyt pienestä asti, mutta nyt pimeestä ja pimeydestäkin on tullut vieläkin synkempi, siintä on tullu mulle todella pelottava, siintä tulee mieleen yksinäisyys,tuska ja loputtomuus. Mä huomaan usein ahdistuvan,kun nään kotiin kävellessäni pimeen kävelytien,missä nään vaan mustaa. Se saa mut kävelemään ripeemmin kotiin,tompan luo - koska mun oma turvapaikka on koti,missä on tomppa. Mä oon huomannut,että pienestä asiastakin teen herkästi isomman, luulen olevani jotenki pulassa ilman satua, tunnen hengittäväni väärin ilman satua. Moni asia on hyvin ahdistavaa,pelottavaa ja oudosti uutta. Ehkä sitä ajan kanssa oppii olemaan ja huomaakin,että asiat palautuu entiselleen,vaikka eihän me siskoa enään takasin saada.

Mä oon myös monena päivänä miettinyt todella paljon sitä, miten rakkaita meidän satun lapsista,mun täditettävistä tuli omaishoidon aikana, niistä tuli mulle kun omia, vaikka ainahan ne on ollut rakkaita. Mutta musta ne tuli vielä isommin kiini mun sydämeen. Niin paljon mä niitä rakkaita rakastan, niinkuin myös muita tädin pirpanoita. Niiden pienien vuoksi,tässä jotenkin jaksaa eteenpäin, sillä niitä on monia pieniä, jotka kaipaa myös ihan sitä aidosti rakastavaa,hölmöläistä tätiä vierellään kulkemassa ja seuraamassa sitä pienen pientä ihanaa kasvamista. Mä olen jokaisesta näistä rakkaasta pienestä tädin murusesta,mun perheestä, mun rakkaasta ja muista ihmisistä kovinkin kiitollinen, teette mun elämästä elämisen arvoisen ja ihanan. Olette rakkaita! :')

Tämmönen tunteiden täyteinen blogi kirjoitus.

Hyvää Yötä!

- Jonna

Arjesta kiinni.

Pienen hiljais elon jälkeen on hyvä varmaan taas kirjottaa vähän blogia, hiukan jännittää, tuleekohan siintä mitään enään. Jotenkin päivät on mennyt omalla painollaan, eikä edes oo muistanut,että tää blogigin on. On tapahtunut paljon ja vähän enemmänkin,niin blogia ei ole edes jaksanut miettiä. Päivät on pääosin selviytymisiä,niistä selvii omalla painollaan - jotenkin.

Hautajaiset meni hyvin, ja oli kauniit niinkun meidän Satukin oli. Ne meni aivan sumussa, pelotti ja ahdisti, itketti ja samaan aikaan raivostutti. Ja mä tein sen virheen,että lähdin ottamaan kuppia, sen koettuna voin sanoa, että ne olotilat kylläkin vaan paheni entisestään, ei mulla ei ollut krapulaa - mulla oli yks syy taas siirtää surua - miettimällä että nolasinko itteni, teinkö tyhmiä,teinkö sitä,teinkö tätä vaikka mä tiesin että en tehnyt,ei ollut krapulaa ja muistin illasta kaiken - mä oon vaan huomanut,että mulla on kokoajan oltava joku jolla mä työnnän asioita pois, joilla mä kuormitan päätäni. Se on väärin,koska mä olen huomanut nyt itsekkin,että se tekee mulle hallaa ja mun ympärillä oleville. Sen mä aion työstää pois, on alettava nauttimaan, olla vaan ja rentoutua - Antaa aikaa itselleen.

Kerettiinhän me tossa käydä Keskisuomessakin, Tomin mummilla yhdessä Tompan äidin kanssa. Se oli ihana tunne, kun joku kokkas sulle mutta samaan aikaan hämmentävää,kun ei tiedä mitenpäin olla ettei oo jaloissa ja samaan aikaan mietit,että pitäskö tehä jotain vaan pitäskö vaan olla- huomasin taas miettiväni,enkä antanut ripaustakaan aikaa tyhjälle mielelle ja itselleni. Tiedän kokoajan että pitäis, mutta ajatukset tekee kepposia ja pistää stressaamaan, ahdistamaan itsensä ja laittamaan ajatukset ahtaalle. Keskisuomessa on ranta, jossa kirjotuksen alussa on pari kuvaa, se on ranta jolle haluun aina,kun käydään keskisuomessa, se on uskomatonta miten paljon toi ranta saa mut rauhottumaan, siinä vaan tuijottelee kauas, se oli ainoo hetki, kun mun päässä ei liikkunu mitään,muuta kun kuinka ihanan hiljasta ja pysähtyny kaikki sillä hetkellä oli. Pitäis varmaan muuttaa tolle rannalle, ettei miettis mitään. Olis vaan. Koska mä koen et juuri sitä tää pää ja keho tarvii. Tällä hetkellä ainoa ajatus on, että tää kaupunki on ahdistava, mä olisin voinut jäädä pidemmäks aikaa keskisuomeen ja mä oon monena päivänä kertonut Tompallekkin haluavani pois tästä kaupungista. 

Se mitä mä pysähdyn usein miettimään on se kuinka niin sanottuna pelottavia nää arjet on ilman Satua, kuinka surullista on ottaa yhen yhtäkään hengenvetoa ilman rakasta siskoa. Tää kaikki on niin uutta ja pelottavaa. Tiettekö senkin,kun kävelette haudalle, siellä se on lähellä sun jalkoja, vähän matkan päässä, hiukan syvemmällä. Se sun rakas sisko,jonka kanssa vielä pari kuukautta sit koit kaikkea, nauroit,itkit ja raivosit. Sitä välillä ei varmaan edes huomaa,että mä oisin menettäny siskoni just tai että mä oisin surullinen - ei ehkä päältä mutta sisältä mä voin hyvinkin sanoa että oon todella hajalla, mä oon aikalailla hukassa. Mä etin vieläkin merkkejä mun siskolta ja mun siskoa taivaalta. Kaikki on omalla tavallaan niin tyhjää ilman siskoa. 

Oon mä myös miettiny tulevaisuutta. Mun sisko omaishoidon aikana sanoi, että mä tuun saamaan vielä paljon hyvää,koska oon antanut niin suurta hyvää toiselle - omaishoidossa. Se myös sano että omaishoidosta kun selviän - koko maailma on mulle avoin. Mä aion tähdätä siihen, että mä saan vakaan elämän että mä saan hyvän työn, aluks suht hyvällä palkalla, kenties joskus hiukan paremmalla palkalla. Mä haluan takaa että mun rakkaalla miehellä on mun kanssa vakaa elämä,että mä saan oikeesti sitä hyvyyttä ja elämäni kuntoon, niin taloudellisella puolella kuin muillakin osa alueilla, niin että mun elämä hymyilee mun kanssa kaunista hymyä, mä koen sen ansaitsevani - vielä joskus ja mä myös aion sen eteen työtä tekemään.

Mietintöihin on kuulunut myös ihmisten teot,kostot, viha ja rakkaus. Joskus ihminen joutuu tekemään ratkasuja,mitä ei ehkä ajattele loppuun asti / jossa joutuu oikeasti toimimaan nopein keinoin. Oli valinta loppujen lopuks tyhmä tai erittäin hyvä. Mä en usko,että kosto auttaa ketään. Mun sisko opetti pari viikkoa ennen lähtöään et viha ja katkeruus ei palvele ketään. Niin se mustakin on. Sinä hetkenä, kun asioita tapahtuu,vaikka nyt niitä pahoja ; saakin olla hiukan vihainen, mutta on ajateltava myös syitä miksi kyseinen asia tapahtu. Onko itse syylinen, syylistämättä tiettyä ihmistä. Musta läheiset ihmiset ei tee tekoja vihasta ja satuttamisen halusta. Vaan rakkaudesta ja välittämisestä. Viha ei myöskään tee hyviä tekoja. Se ei satuta niitä joille kannat vihaa, ne satuttaa sua - vihan kantajaa. Jos ymmärrätte mitä tarkotan. Surun keskellä ei auttais ketään työntää pois. Varsinkaan niitä,jotka kulkee samassa surun veneessä. Se siintä enempää avaamatta.

Mä olin viikon ihan jäätävässä flunssassa, jonka takia en pystyny tietenkään treenaamaan. Tänään alko sit jumppa yli viikon tauon jälkeen ja tuntu ku olisin ollu sielä peukalo keskellä kämmentä. Ehkä se siintä,kun vauhtiin pääsee, tänään se vielä oli yhtä liman rykimistä ja osittain nikotiinien irtoilua - sillä mä lopetin röökinki! (eli hermoja ollaan myös muun henkimisen jaksamisen lisäks syöty ruhtinaallisin ottein!) Mutta tästä se taas lähtee. Rutiinin kiinni saamista, arjen takamis kasaamista ja liikuntaa. Jos sais hiukan taas ajatukset kasaan ja pään selvemmäksi!

Toivottavasti kirjotus oli edes hiukan selkeä! Iloista viikkoa jokaiselle lukijalle!

- Jonna