Kohti parempaa.

Mä ajattelin kertoa tässä kirjotuksessa - jotain, ideaahan mulla ei valmiiksi oo, ei ollenkaan.
Päivät menee hiukan omassa sumussaan,joka päivä jotenkin selviytyen yhden päivän yli. Kuitenkin oon päättänyt,että mä haluan tän kaiken pelottavan normaaliksi arjeksi, kaikki on jotenkin tyhjää,pelottavaa ja ahdistavan uutta. Siksi kiitän luojaa,että mulla on Tomppa, ette tiedäkkään kuinka isona tukena tomppa on mulle ollut,kuinka hyvää tukea ja huolenpitoa mä oon kaiken keskellä saanut,että vähän jopa hävettää että oon välillä tuonut suruni väärin ulos, jopa kiukutellen tompalle.

Mä kävin tänään Satun haudallakin kertomassa,miten oon suunitellut tulevaisuuteni. Uskokaa tai älkää, mä luulen että Satu kuuli, koska siinä haudan yllä leijaili pieni lintu pitkän aikaan. Mä kerroin siintä,kuinka vähin mitä voin tehdä ja mitä oon Tompalle rakkaudessa niin sanotusti velkaa on se, että mä parannan meidän elämää ja elämistä, mä haluan myös takaa meille ja mun miehelle vakaan elämän ja sen eteen mä aion tehdä työtä. Hassua sanoa näin, mutta kyllä mä osaan jo nyt sanoa,että uskon että Tomppa on se,jonka kanssa tuun elää pitkälle elämässä,ellen loputtomiin. Sitä kun ei ketään osaa sanoa, kuinka paljon toisilla on aikaa yhdessä. Siks pitääkin rakastaa lähimmäisiä ja sitä omaa rakastaan,eihän ketään meistä tiedä onko aikaa vähän vai paljon.

Mun elämähän muuttu ihan täysin,kun mä tapasin Tompan. En oo varma oonko mä sitä jo raottanut, mähän olin nuorena aivan kamala, mistään en välittänyt ja asuin lastenkodissa. Niitä aikoja kadun isosti,mutta toisaalta ajattelen, jos en olis sitä tietä kolunut, olisinko välttämättä tutustunut tomppaan? Mä en sillon osannut edes aidosti rakastaa ketään, en mä ollut seurustelija tyyppiä. Mä olin tunteissani todella kylmä,niin mä sen nään. Tompan kohalla mä kuitenki tajusin, mitä on kun toinen vie jalat alta heti ensi näkemällä. Moni virhe tekoja ja sanoja on meiänki suhteeseen mahtunut, mutta ne on vaan vahvistanut meiän suhdetta, mä en voi sanoin kuvaillakkaan,kuinka mä rakastan - sen mä kuitenkin osaan sanoa että sen tuntee,kun löytää sen joka on joka ikistä raajaa myöden tarkotettu sulle. Näin se on Tomin kohdalla. Tompalla on myös mahdottoman ihana suku ja perhe. Josta mä olen myös ilonen - että oon saanut tutustua niihin ihaniin ihmisiin. Tomppa on vähän niinku se mun elämän timantti, josta mä aion pitää tiukasti kiinni ja pitää huolen, että se on just niin täydellisesti kimaltava timantti,kun timantin kuuluukin. Ja mä pyrin aina pitämään huolen,että sitä timanttia ei hajota tai murra ketään.Tomppa on vähän niinku mun elämä, puolet mun elämästä ja elämisen syystä. Rakastan aivan mielettömästi. Kohta täynnä 6 vuotta ja jos tää elämä ja sen tuomat haasteet sen suo,niin niitä vuosia tulee vielä monia, jos se musta on kiinni! <3 Mä en kiellä,ettenkö ois meidän suhteessa tehnyt jotakin pahoja asioita tai niitä joiden luulen olevani pahoja. Meidän suhde on kuitenkin nykyään puhtaasti rehellinen, siintä on tullut meiän kesken synnitön. Koska meistä molemmat haluu vakaan tulevaisuuden, toisen kanssa. Mä kuitenkaan en halua millään edes pienellä teolla satuttaa tomppaa henkisesti,enkä fyysisesti. Siks kerron aina kaiken illan istumisista lenkkeihin, joskus ehkä hiukan vatvoen, koska haluan olla varma,että toista ei satu, ei niin mikään. Mä olen siis ihan höpsö myös rakkauden suhteen. Mutta sen mä olen oppinut,että mikä hätä mulla ois,kun tomppa pitää mua kun kukkaa kämmenellä ja niin hyvää huolta,ettei mulla oo koskaan mitään hätää. Se on rakkautta se ja se rakkaus meillä voimistuu päivä päivältä toisiamme kohtaan.

Mä oon huomannu kaiken keskellä pelkääväni isommin asioita ja melkein jokaisesta pelosta punkee esiin yksinäisyys ja tuska. Mähän omaishoidon aikana huomasin että pelkäsin sitä,että kun Satu lähee,niin mä jään yksin, vaikka tiesin että en jää niin silti puolet musta pelkäs aivan suunattomasti yksin jäämistä. Pimeetä mä oon pelännyt pienestä asti, mutta nyt pimeestä ja pimeydestäkin on tullut vieläkin synkempi, siintä on tullu mulle todella pelottava, siintä tulee mieleen yksinäisyys,tuska ja loputtomuus. Mä huomaan usein ahdistuvan,kun nään kotiin kävellessäni pimeen kävelytien,missä nään vaan mustaa. Se saa mut kävelemään ripeemmin kotiin,tompan luo - koska mun oma turvapaikka on koti,missä on tomppa. Mä oon huomannut,että pienestä asiastakin teen herkästi isomman, luulen olevani jotenki pulassa ilman satua, tunnen hengittäväni väärin ilman satua. Moni asia on hyvin ahdistavaa,pelottavaa ja oudosti uutta. Ehkä sitä ajan kanssa oppii olemaan ja huomaakin,että asiat palautuu entiselleen,vaikka eihän me siskoa enään takasin saada.

Mä oon myös monena päivänä miettinyt todella paljon sitä, miten rakkaita meidän satun lapsista,mun täditettävistä tuli omaishoidon aikana, niistä tuli mulle kun omia, vaikka ainahan ne on ollut rakkaita. Mutta musta ne tuli vielä isommin kiini mun sydämeen. Niin paljon mä niitä rakkaita rakastan, niinkuin myös muita tädin pirpanoita. Niiden pienien vuoksi,tässä jotenkin jaksaa eteenpäin, sillä niitä on monia pieniä, jotka kaipaa myös ihan sitä aidosti rakastavaa,hölmöläistä tätiä vierellään kulkemassa ja seuraamassa sitä pienen pientä ihanaa kasvamista. Mä olen jokaisesta näistä rakkaasta pienestä tädin murusesta,mun perheestä, mun rakkaasta ja muista ihmisistä kovinkin kiitollinen, teette mun elämästä elämisen arvoisen ja ihanan. Olette rakkaita! :')

Tämmönen tunteiden täyteinen blogi kirjoitus.

Hyvää Yötä!

- Jonna