En tiedä, kuvaako tekstin nimi edes oloa ja en tiedä, tuleeko tekstistäki ällön synkkä. Mutta itsesäälissä rypeemistä se ei ole tai huomion hakua. Voiko siskoansa surevaa syyttää itsesäälissä rypeämisestä tai huomion hakemisesta? Ei musta vaan. Enkä ees tiedä, miks tää blogi ei sais olla vähän synkkäkin,mähän kirjottelen tänne helpottaakseni vähän omaa oloani ja kaiken keskellä kulkemista.
Emmä tiedä, osaanko mä ees kuvailla että miltä musta tuntuu sisällä. Kovin hyvin mä sen kuitenkin taidan ihmisten edessä peittää. Kuitenki mun sisällä on aikalailla synkkää.. Mustaa. Mä tunnen olevani yksin mutta en yksinäinen, toisaalta taas yksinäinen mutta en yksin. Sekavaa,eikö?
Kun se sun olo menee ihan erillaisiin svääreihin. Sua pelottaa olla ilonen ja onnellinen,koska pelkäät mitä sulta viedään seuraavaks, kun oot niin onnellinen. Oma rakas? joku muu läheinen? Mä usein mietin myös, että mitä meidän perhe tai sisko teki väärin, että näin kävi. Moni ihminen sanoo mulle että jokaiselle on annettu oma aikansa, ketähän siintä päättää? Voisko tää ajan antaja vaikka antaa itelleen lyhyen ajan ja lähteä ite, niin että jättää mun läheiset rauhaan? tai aikanaan olis jättänyt mun siskon rauhaa. Ja miks helvetissä maailmassa on sellanen paholainen kun syöpä? Sinä paska, veit mun elämältä pohjan, sä veit mun elämästä helvetin ison palan, sä veit mun kauniin ja rakkaan siskon joka rakasti elämistä ja elämää. Tietkö sen tunteen,kun sulle tulee se todellisuus paniikki, kun sä tajuut ettet sä saa enään toista takas, sä et enään ikinään nää sitä rakasta?! Sillä hetkellä sun sisuskalut painaa tuhat kiloa, sun rinnasta painaa, sua itkettää ja samaan aikaa raivostuttaa niin paljon, että sun tekis mieli huutaa. Mä tunnen edelleen katkeruutta ja vihaa myös siihen lääkäriin, joka sano että mun sisko tulee elää 99,9% syöpävapaata loppuelämää, se hetki kun mä kuulin se, oli ku olisin voittanu jotain kultaakin kalliimpaa, kunnes se matto vedettiin taas alta. Kiitos siintä, elämä ei vois todennäkösesti enempää satuttaa. Nyt mä olen ilman yhtä siskoistani, enkä pelkästään ilman yhtä siskoa, ilman tukipilaria,parasta ystävää,ilman tukea ja turvaa, mä oon yksin. Toivottavasti oot paholainen ylpeä. Mä käännän toisenki poskeni, vielä sä elämän pirulainen nöyrryt. Harmi vaan,että mä se en saa mun rakasta siskoani sillonkaan takas.
Mä en tiedä,mitä pyrin tuomaan tällä esille, en varmaan mitään muuta kun helpottaa tätä ahdistunutta ja hyvin yksinäistä oloa mun sisältä. Tätä tuskaa tosin ei poista edes kirjotus tosin ehkä aika, joskus mutta tunnen että se joskus ei oo vielä pitkään aikaan. Kaikki arjen hetket, niiden vastaanottaminen - KAIKKI tuntuu hyvinhyvin pelottavalta, ahdistavalta ja erillaiselta. Sitä kun ei vaan osaa olla ilman toista. Hengitys ilman toista tuntuu väärältä, tekeminen ilman toista tyhjältä ja nauru vaan valehtelulta niin etteikö sattuis yhtään. Ja tää suru, se saa mut siirtämään itse surua panikoimalla,stressaamalla ja ahdistamalla itseäni. Se väsyttää entisestään.
Tällä hetkellä mulla on niin heikko olla, että musta tuntuu kun oisin täysin aseeton ja polvillani. Ja tuntuu, kun ei olis mitään annettavaa enään. Mä oon tuntenu elämäni aikana paljon kipua eri muodoissa mutta tää kipu on pahin ja painavin. Eikä tässä ollut kun pieni osa mun tunteista ja ajatuksista, kun muuta en saa itsestäni ulos.
Taidan käydä jätski kaupassa ja mennä jutteleen siskoni kanssa haudalle... Et hyvää Sunnuntaita vaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti