Raivo,riemun kyyneleet - se tuhoaa ja se kaikki mitä näät on sun.

Tänään oli sellanen aamu pitkästä aikaa että mua meinannut saada edes sängystä ylös, mä hourailin yölläkin ja aamulla kun avasin ekan kerran silmäni jo 4 aikaa aamu yöstä, olin surullinen - mä tiesin että tästä päivästä ei voi tulla hyvä. Mä heräsin jopa 5:15 pirteenä keitteleen puuroa paremmalle puoliskolle, mä vollasin jopa sitä keitellessä. Mä oon pirun herkkä,herkempi ku ennen ja haavoittuvaisempi ku ennen. Siihen ei paljoa tarvita,että multa saa kupin nurin. Seuraava paniikkihan tuli, kun tomppa lähti töihin, koska mä oon ruvennu pelkäämään yksin oloo. Oi kyllä,mä pelkään sitä kun pieni kakara. Kaikesta on tullu ihan erillaista,mitä ne joskus oli.  Sen takia tässä tehdäänkin töitä, että sais arjen takas. Mä en vaan tiedä,miten pitäis olla, kun mä suren - moni sanoo et pitää mennä eteenpäin. Meenkin mutta eikö mulla oo ihan oikeus käyttää oma aika suremiselle? se ei tarkota etteikö mun elämä menis eteenpäin,meneekin ja tuun tekemään työtä sen eteen että siintä tulee erillaista ja tuun myös paiskomaan työtä, että tulevaisuus on paljon paljon paljon parempi kun mitä se ennen oli vaikka eihän se ennenkään ihan täysin kaaottista ollut.

Mä muistan kun juteltiin siskon kanssa kun se sano että musta on omaishoidon jälkeen mihin vaan, kun sisko ja moni muu sano mun ansaitsevan paljon hyvää tulevaisuudelta ja että varmasti näin ahkera tyttö joka on suoriutunut omaishoidosta, saa töitä ja sisko painotti eniten kohtaa "oo kärsivällinen" osittain varmaan siks et ties kuinka kärsimätön mä oon kaikessa. Oon aina vähän ollut "kaikki heti nyt mulle" ihminen. Tää on vasta mun eka päivä kun en oo siskon pois menon jälkeen saikulla ja heti tipahti postiluukusta työtarjous  ja mä itkin jo tänään,että mä mitään töitä saa, kun kuulin että yksi paikka, johon sain tän tarjouksen oli jo mennyt. Huomaatte jo varmaan siis, kuin kärsivällinen mä oon.

Mulla on tullut joku kauhea pakko päästä töihin, tehä niin paljon töitä ja näyttää miten reipas mä oon, hinku päästä omaishoidon jälkeen kunnon töihin, lähteä aamulla ja tulla päivän päätteeks hiukka poikki olevana kotiin tekee paremmalle puoliskolle ruokaa - MÄ HALUUN TIENAA! mä pakosti ajattelen kokoajan että kelpuuttaakohan ketään munlaista "tyttöä" töihin. Mä kaipaan jo niin paljon töitä.

Mikä tohon tekstin alotukseen tulee, kyllä mä sit nousin ja koin ihan kohtalaisen ihanan päivän, sillä mun sisko sai mut ylös. Lähettiin syömään, ostaa tädin murulle lahjaa ja kiertelee kirpparia, se piristi aikalailla. Mä myös mietin, että on lopetettava stressaaminen ja itsensä ahistaminen. Sillä muuten sitä varmaan jää paikoilleen jumiin. Ajan kanssa sitä ehkä pystyykin olla ja nauttia. Se mut sai miettimään,kun parempi puolisko käski mun tekemään ees sen takia muutoksen etten enään stressais.

Siks mä päätinkin että pyrin nauttimaan edes hiukan joka sekunnista ja uskon parempaan. Siihen että mä kyllä löydän työn, sen oikean aaltopituuden nautinnon ja elämästä nauttimisen kanssa. Mutta se vie aikaa. Ketä sanokaan, että tää helppoa ois mutta jokanen päivä opettaa ja tekee vahvemmaksi ja fiksummaksi. Mä aion tehdä työtä sen eteen, että mulla tulee se mun unelmien vakaa tulevaisuus vastaan. Onneks mulla on vierellä tuo rakastava mies <3 En tiedä, oliko tässäkään kirjotuksessa päätä tai häntää,mutta tuli tunne että oli pakko päästä kirjottamaan - edes jotain.

Yksin mutta ei yksinäinen.

En tiedä, kuvaako tekstin nimi edes oloa ja en tiedä, tuleeko tekstistäki ällön synkkä. Mutta itsesäälissä rypeemistä se ei ole tai huomion hakua. Voiko siskoansa surevaa syyttää itsesäälissä rypeämisestä tai huomion hakemisesta? Ei musta vaan. Enkä ees tiedä, miks tää blogi ei sais olla vähän synkkäkin,mähän kirjottelen  tänne helpottaakseni vähän omaa oloani ja kaiken keskellä kulkemista.

Emmä tiedä, osaanko mä ees kuvailla että miltä musta tuntuu sisällä. Kovin hyvin mä sen kuitenkin taidan ihmisten edessä peittää. Kuitenki mun sisällä on aikalailla synkkää.. Mustaa. Mä tunnen olevani yksin mutta en yksinäinen, toisaalta taas yksinäinen mutta en yksin. Sekavaa,eikö?

Kun se sun olo menee ihan erillaisiin svääreihin. Sua pelottaa olla ilonen ja onnellinen,koska pelkäät mitä sulta viedään seuraavaks, kun oot niin onnellinen. Oma rakas? joku muu läheinen? Mä usein mietin myös, että mitä meidän perhe tai sisko teki väärin, että näin kävi. Moni ihminen sanoo mulle että jokaiselle on annettu oma aikansa, ketähän siintä päättää? Voisko tää ajan antaja vaikka antaa itelleen lyhyen ajan ja lähteä ite, niin että jättää mun läheiset rauhaan? tai aikanaan olis jättänyt mun siskon rauhaa. Ja miks helvetissä maailmassa on sellanen paholainen kun syöpä? Sinä paska, veit mun elämältä pohjan, sä  veit mun elämästä helvetin ison palan, sä veit mun kauniin ja rakkaan siskon joka rakasti elämistä ja elämää. Tietkö sen tunteen,kun sulle tulee se todellisuus paniikki, kun sä tajuut ettet sä saa enään toista takas, sä et enään ikinään nää sitä rakasta?! Sillä hetkellä sun sisuskalut painaa tuhat kiloa, sun rinnasta painaa, sua itkettää ja samaan aikaa raivostuttaa niin paljon, että sun tekis mieli huutaa. Mä tunnen edelleen katkeruutta ja vihaa myös siihen lääkäriin, joka sano että mun sisko tulee elää 99,9% syöpävapaata loppuelämää, se hetki kun mä kuulin se, oli ku olisin voittanu jotain kultaakin kalliimpaa, kunnes se matto vedettiin taas alta. Kiitos siintä, elämä ei vois todennäkösesti  enempää satuttaa. Nyt mä olen ilman yhtä siskoistani, enkä pelkästään ilman yhtä siskoa, ilman tukipilaria,parasta ystävää,ilman tukea ja  turvaa, mä oon yksin. Toivottavasti oot paholainen ylpeä. Mä käännän toisenki poskeni, vielä sä elämän pirulainen nöyrryt. Harmi vaan,että mä se en saa mun rakasta siskoani sillonkaan takas.

Mä en tiedä,mitä pyrin tuomaan tällä esille, en varmaan mitään muuta kun helpottaa tätä ahdistunutta ja hyvin yksinäistä oloa mun sisältä. Tätä tuskaa tosin ei poista edes kirjotus tosin ehkä aika, joskus mutta tunnen että se joskus ei oo vielä pitkään aikaan. Kaikki arjen hetket, niiden vastaanottaminen - KAIKKI tuntuu hyvinhyvin pelottavalta, ahdistavalta ja erillaiselta. Sitä kun ei vaan osaa olla ilman toista. Hengitys ilman  toista tuntuu väärältä, tekeminen ilman toista tyhjältä ja nauru vaan valehtelulta niin etteikö sattuis yhtään. Ja tää suru, se saa mut siirtämään itse surua panikoimalla,stressaamalla ja ahdistamalla itseäni. Se väsyttää entisestään.


Tällä hetkellä mulla on niin heikko olla, että musta tuntuu kun oisin täysin aseeton ja polvillani. Ja tuntuu, kun ei olis mitään annettavaa enään. Mä oon tuntenu elämäni aikana paljon kipua eri muodoissa mutta tää kipu on pahin ja painavin. Eikä tässä ollut kun pieni osa mun tunteista ja ajatuksista, kun muuta en saa itsestäni ulos.

Taidan käydä jätski kaupassa ja mennä jutteleen siskoni kanssa haudalle... Et hyvää Sunnuntaita vaan.

Tunnetko nykyisen minäni vai menneisyyden minäni?

Mä ajattelin tässä kirjotuksessa vähän tuoda julki sitä mikä usein painaa mun mieltä. Joka on menneisyys, kyllä - mun oma pieni kummitus, jota ei kylläkään pidä enään miettiä,koska sen avulla oon tässä,missä nyt oon ja vahvempana koskaan,sepä se. Mutta omistappa sama pää joka mulla on, sitä on sillon vaikee sillon antaa olla.

Kauhean moni ihminen syylistyy siihen, että arvioi ihmisen sen perusteella kun "Se oli ihan narttu _5 vuotta_ sitten kun oltiin yläasteella" Tiedän, hauska vertauskuva, sillä tohon törmää harmittavan usein, arvostellaan sillä,mitä toinen oli alaikäsenä,tyhmänä kakarana, sinä aikana ku alkaa vasta rakentaa elämäänsä,tietämättä mitä tuleva tuo tullessaan. Mutkin moni ihminen on arvioinut menneiden ja tuolloin tehtyjen virheiden takia, musta se on väärin. Koska musta ihminen on nuorena hyvinkin haavoittuvainen ja paikkaansa hakeva nuori ihminen. Nuorena ne virheet tehdään ja niistä opitaan, ketä on tarpeeks synnitön ja tarpeeks täydellinen ylipäätään arvostelemaan toista? toisen virheitä tai muutakaan? Sepä se,kun ei kukaan. Myönnän, mä oon joskus syyllistynyt siihen itekkin ja kieltämättä ollut ennen kunnon suoraan sanottuna lehmä. Mut mä hiukan puolustaudun sillä, mä en ikinään ollut ilkeä toiselle ilman syytä, mut on aina opetettu suojelee ja puolustaan itseäni ja lähimmäistäni ja tärkein oppi minkä välillä nykyisenä minänä unohdan ; Mä kohtelin ihmistä niin,kun ihminen kohteli mua.

Mutta kuinka moni teistä voi oikeasti nostaa käden ylös, ettei olisi menneisyydessä virheitä tehnyt tai olisi täysin puhdas pulmunen ja synnitön? Niimpä,tuskin kauhean moni. En myöskään mä.


Mä huomaan usein ahdistuvan,kun nään menneisyydestäni ihmisen jonka kanssa en välttämättä sattuneista syistä oo väleissä/tekemisissä. Mä en tiedä miksi, ehkä siksi et se tietää tarinan mun menneisyydestä, sen mitä ennen olin, tietämättä se mitä tällä hetkellä oon ja sitä mitä oon tähän päivään mennessä kokenut näinkin nuoreks ihmiseks.

Mä huomaan myöskin ahdistuvani paljon, kun törmään paikkoihin johonka liittyy joku ei niinkään kiva muisto tai ihminen. Se saa mut myös voimakkaasti ahdistumaan, koska on paljon niitäkin paikkoja, jotka sitä haluis unohtaa kokonaan, vaan kun pää ei laita unohtumaan.

Mä useinkin murehdin mun menneisyyttä. Musta se on kamalan väärin tai se että mietin ylipäätään mitä muut on mieltä mun elämästä kun ne ei ole elänyt sitä - ne tietää vaan puolet. Ne ei tiedä mitä oon kokenut - ne on vaan kuullut. Ne on kuullut - vaan ei tuntenu yhtäkään niistä tunteesta jota sillon kävin läpi ja joita nyt käyn läpi tai mitä oon koskaan käynyt läpi. Kun et tiedä toisesta kun puolet tai menneisyyden, laske syyttävä sormes alas, mä voin väittää, että säkään et oo synnitön, silti mä en nosta mun sormeani sua vastaan tai edes sanaa sua vastaan. Mä en pyri tällä puolustelemaan itseäni, mulla ei ole tarvetta. Mä kuitenkin koen,että mä olen aikuistunut jopa omaishoitajana niin paljon, että mä nään sen niin, että mä oon tarpeeksi aikuinen, etten moiseen ryhdy. Voin myös väittää,että jokainen joka mut on arvioinut menneisyyden perusteella, ei todellisuudessa tiedä musta mitään.

Mä huomaan usein kuormittavani päätäni stressillä,ahdistumisella ja millon milläkin. Mä en edes muista, koska mä oisin täysin ollut miettimättä mitään,saatika huolehtimatta mistään. Koska huolestun rahasta, koska omista ajatuksista, koska siintä mitä toinen musta on mieltä. Millon mistäkin ja tiedän - turhasta. Mä huomaan vieväni ahdistuksen sille tasolle, ettei siintä nauti edes vieressä oleva. Siintä ei nauti edes mun pää.


En tiedä,mitä pyrin tällä tuomaan esille. Mutta ennen kun tuomitset toisen, opi tuntemaan tuomitsemasi ihminen nykyisyys ja se että olet itse täydellinen ja täysin synnitön.

Antaa jokaisen kukkasen kukkia ja eletään jokainen elämää ja tehdään elämästämme juuri niin täydellisiä kun ollaan aina haluttu, miettimättä toisen menneisyyttä. Keskitytään tähän hetkeen.

Ihanaa viikonloppua ja Kauniita unia! <3

-Jonna

Kohti parempaa.

Mä ajattelin kertoa tässä kirjotuksessa - jotain, ideaahan mulla ei valmiiksi oo, ei ollenkaan.
Päivät menee hiukan omassa sumussaan,joka päivä jotenkin selviytyen yhden päivän yli. Kuitenkin oon päättänyt,että mä haluan tän kaiken pelottavan normaaliksi arjeksi, kaikki on jotenkin tyhjää,pelottavaa ja ahdistavan uutta. Siksi kiitän luojaa,että mulla on Tomppa, ette tiedäkkään kuinka isona tukena tomppa on mulle ollut,kuinka hyvää tukea ja huolenpitoa mä oon kaiken keskellä saanut,että vähän jopa hävettää että oon välillä tuonut suruni väärin ulos, jopa kiukutellen tompalle.

Mä kävin tänään Satun haudallakin kertomassa,miten oon suunitellut tulevaisuuteni. Uskokaa tai älkää, mä luulen että Satu kuuli, koska siinä haudan yllä leijaili pieni lintu pitkän aikaan. Mä kerroin siintä,kuinka vähin mitä voin tehdä ja mitä oon Tompalle rakkaudessa niin sanotusti velkaa on se, että mä parannan meidän elämää ja elämistä, mä haluan myös takaa meille ja mun miehelle vakaan elämän ja sen eteen mä aion tehdä työtä. Hassua sanoa näin, mutta kyllä mä osaan jo nyt sanoa,että uskon että Tomppa on se,jonka kanssa tuun elää pitkälle elämässä,ellen loputtomiin. Sitä kun ei ketään osaa sanoa, kuinka paljon toisilla on aikaa yhdessä. Siks pitääkin rakastaa lähimmäisiä ja sitä omaa rakastaan,eihän ketään meistä tiedä onko aikaa vähän vai paljon.

Mun elämähän muuttu ihan täysin,kun mä tapasin Tompan. En oo varma oonko mä sitä jo raottanut, mähän olin nuorena aivan kamala, mistään en välittänyt ja asuin lastenkodissa. Niitä aikoja kadun isosti,mutta toisaalta ajattelen, jos en olis sitä tietä kolunut, olisinko välttämättä tutustunut tomppaan? Mä en sillon osannut edes aidosti rakastaa ketään, en mä ollut seurustelija tyyppiä. Mä olin tunteissani todella kylmä,niin mä sen nään. Tompan kohalla mä kuitenki tajusin, mitä on kun toinen vie jalat alta heti ensi näkemällä. Moni virhe tekoja ja sanoja on meiänki suhteeseen mahtunut, mutta ne on vaan vahvistanut meiän suhdetta, mä en voi sanoin kuvaillakkaan,kuinka mä rakastan - sen mä kuitenkin osaan sanoa että sen tuntee,kun löytää sen joka on joka ikistä raajaa myöden tarkotettu sulle. Näin se on Tomin kohdalla. Tompalla on myös mahdottoman ihana suku ja perhe. Josta mä olen myös ilonen - että oon saanut tutustua niihin ihaniin ihmisiin. Tomppa on vähän niinku se mun elämän timantti, josta mä aion pitää tiukasti kiinni ja pitää huolen, että se on just niin täydellisesti kimaltava timantti,kun timantin kuuluukin. Ja mä pyrin aina pitämään huolen,että sitä timanttia ei hajota tai murra ketään.Tomppa on vähän niinku mun elämä, puolet mun elämästä ja elämisen syystä. Rakastan aivan mielettömästi. Kohta täynnä 6 vuotta ja jos tää elämä ja sen tuomat haasteet sen suo,niin niitä vuosia tulee vielä monia, jos se musta on kiinni! <3 Mä en kiellä,ettenkö ois meidän suhteessa tehnyt jotakin pahoja asioita tai niitä joiden luulen olevani pahoja. Meidän suhde on kuitenkin nykyään puhtaasti rehellinen, siintä on tullut meiän kesken synnitön. Koska meistä molemmat haluu vakaan tulevaisuuden, toisen kanssa. Mä kuitenkaan en halua millään edes pienellä teolla satuttaa tomppaa henkisesti,enkä fyysisesti. Siks kerron aina kaiken illan istumisista lenkkeihin, joskus ehkä hiukan vatvoen, koska haluan olla varma,että toista ei satu, ei niin mikään. Mä olen siis ihan höpsö myös rakkauden suhteen. Mutta sen mä olen oppinut,että mikä hätä mulla ois,kun tomppa pitää mua kun kukkaa kämmenellä ja niin hyvää huolta,ettei mulla oo koskaan mitään hätää. Se on rakkautta se ja se rakkaus meillä voimistuu päivä päivältä toisiamme kohtaan.

Mä oon huomannu kaiken keskellä pelkääväni isommin asioita ja melkein jokaisesta pelosta punkee esiin yksinäisyys ja tuska. Mähän omaishoidon aikana huomasin että pelkäsin sitä,että kun Satu lähee,niin mä jään yksin, vaikka tiesin että en jää niin silti puolet musta pelkäs aivan suunattomasti yksin jäämistä. Pimeetä mä oon pelännyt pienestä asti, mutta nyt pimeestä ja pimeydestäkin on tullut vieläkin synkempi, siintä on tullu mulle todella pelottava, siintä tulee mieleen yksinäisyys,tuska ja loputtomuus. Mä huomaan usein ahdistuvan,kun nään kotiin kävellessäni pimeen kävelytien,missä nään vaan mustaa. Se saa mut kävelemään ripeemmin kotiin,tompan luo - koska mun oma turvapaikka on koti,missä on tomppa. Mä oon huomannut,että pienestä asiastakin teen herkästi isomman, luulen olevani jotenki pulassa ilman satua, tunnen hengittäväni väärin ilman satua. Moni asia on hyvin ahdistavaa,pelottavaa ja oudosti uutta. Ehkä sitä ajan kanssa oppii olemaan ja huomaakin,että asiat palautuu entiselleen,vaikka eihän me siskoa enään takasin saada.

Mä oon myös monena päivänä miettinyt todella paljon sitä, miten rakkaita meidän satun lapsista,mun täditettävistä tuli omaishoidon aikana, niistä tuli mulle kun omia, vaikka ainahan ne on ollut rakkaita. Mutta musta ne tuli vielä isommin kiini mun sydämeen. Niin paljon mä niitä rakkaita rakastan, niinkuin myös muita tädin pirpanoita. Niiden pienien vuoksi,tässä jotenkin jaksaa eteenpäin, sillä niitä on monia pieniä, jotka kaipaa myös ihan sitä aidosti rakastavaa,hölmöläistä tätiä vierellään kulkemassa ja seuraamassa sitä pienen pientä ihanaa kasvamista. Mä olen jokaisesta näistä rakkaasta pienestä tädin murusesta,mun perheestä, mun rakkaasta ja muista ihmisistä kovinkin kiitollinen, teette mun elämästä elämisen arvoisen ja ihanan. Olette rakkaita! :')

Tämmönen tunteiden täyteinen blogi kirjoitus.

Hyvää Yötä!

- Jonna

Arjesta kiinni.

Pienen hiljais elon jälkeen on hyvä varmaan taas kirjottaa vähän blogia, hiukan jännittää, tuleekohan siintä mitään enään. Jotenkin päivät on mennyt omalla painollaan, eikä edes oo muistanut,että tää blogigin on. On tapahtunut paljon ja vähän enemmänkin,niin blogia ei ole edes jaksanut miettiä. Päivät on pääosin selviytymisiä,niistä selvii omalla painollaan - jotenkin.

Hautajaiset meni hyvin, ja oli kauniit niinkun meidän Satukin oli. Ne meni aivan sumussa, pelotti ja ahdisti, itketti ja samaan aikaan raivostutti. Ja mä tein sen virheen,että lähdin ottamaan kuppia, sen koettuna voin sanoa, että ne olotilat kylläkin vaan paheni entisestään, ei mulla ei ollut krapulaa - mulla oli yks syy taas siirtää surua - miettimällä että nolasinko itteni, teinkö tyhmiä,teinkö sitä,teinkö tätä vaikka mä tiesin että en tehnyt,ei ollut krapulaa ja muistin illasta kaiken - mä oon vaan huomanut,että mulla on kokoajan oltava joku jolla mä työnnän asioita pois, joilla mä kuormitan päätäni. Se on väärin,koska mä olen huomanut nyt itsekkin,että se tekee mulle hallaa ja mun ympärillä oleville. Sen mä aion työstää pois, on alettava nauttimaan, olla vaan ja rentoutua - Antaa aikaa itselleen.

Kerettiinhän me tossa käydä Keskisuomessakin, Tomin mummilla yhdessä Tompan äidin kanssa. Se oli ihana tunne, kun joku kokkas sulle mutta samaan aikaan hämmentävää,kun ei tiedä mitenpäin olla ettei oo jaloissa ja samaan aikaan mietit,että pitäskö tehä jotain vaan pitäskö vaan olla- huomasin taas miettiväni,enkä antanut ripaustakaan aikaa tyhjälle mielelle ja itselleni. Tiedän kokoajan että pitäis, mutta ajatukset tekee kepposia ja pistää stressaamaan, ahdistamaan itsensä ja laittamaan ajatukset ahtaalle. Keskisuomessa on ranta, jossa kirjotuksen alussa on pari kuvaa, se on ranta jolle haluun aina,kun käydään keskisuomessa, se on uskomatonta miten paljon toi ranta saa mut rauhottumaan, siinä vaan tuijottelee kauas, se oli ainoo hetki, kun mun päässä ei liikkunu mitään,muuta kun kuinka ihanan hiljasta ja pysähtyny kaikki sillä hetkellä oli. Pitäis varmaan muuttaa tolle rannalle, ettei miettis mitään. Olis vaan. Koska mä koen et juuri sitä tää pää ja keho tarvii. Tällä hetkellä ainoa ajatus on, että tää kaupunki on ahdistava, mä olisin voinut jäädä pidemmäks aikaa keskisuomeen ja mä oon monena päivänä kertonut Tompallekkin haluavani pois tästä kaupungista. 

Se mitä mä pysähdyn usein miettimään on se kuinka niin sanottuna pelottavia nää arjet on ilman Satua, kuinka surullista on ottaa yhen yhtäkään hengenvetoa ilman rakasta siskoa. Tää kaikki on niin uutta ja pelottavaa. Tiettekö senkin,kun kävelette haudalle, siellä se on lähellä sun jalkoja, vähän matkan päässä, hiukan syvemmällä. Se sun rakas sisko,jonka kanssa vielä pari kuukautta sit koit kaikkea, nauroit,itkit ja raivosit. Sitä välillä ei varmaan edes huomaa,että mä oisin menettäny siskoni just tai että mä oisin surullinen - ei ehkä päältä mutta sisältä mä voin hyvinkin sanoa että oon todella hajalla, mä oon aikalailla hukassa. Mä etin vieläkin merkkejä mun siskolta ja mun siskoa taivaalta. Kaikki on omalla tavallaan niin tyhjää ilman siskoa. 

Oon mä myös miettiny tulevaisuutta. Mun sisko omaishoidon aikana sanoi, että mä tuun saamaan vielä paljon hyvää,koska oon antanut niin suurta hyvää toiselle - omaishoidossa. Se myös sano että omaishoidosta kun selviän - koko maailma on mulle avoin. Mä aion tähdätä siihen, että mä saan vakaan elämän että mä saan hyvän työn, aluks suht hyvällä palkalla, kenties joskus hiukan paremmalla palkalla. Mä haluan takaa että mun rakkaalla miehellä on mun kanssa vakaa elämä,että mä saan oikeesti sitä hyvyyttä ja elämäni kuntoon, niin taloudellisella puolella kuin muillakin osa alueilla, niin että mun elämä hymyilee mun kanssa kaunista hymyä, mä koen sen ansaitsevani - vielä joskus ja mä myös aion sen eteen työtä tekemään.

Mietintöihin on kuulunut myös ihmisten teot,kostot, viha ja rakkaus. Joskus ihminen joutuu tekemään ratkasuja,mitä ei ehkä ajattele loppuun asti / jossa joutuu oikeasti toimimaan nopein keinoin. Oli valinta loppujen lopuks tyhmä tai erittäin hyvä. Mä en usko,että kosto auttaa ketään. Mun sisko opetti pari viikkoa ennen lähtöään et viha ja katkeruus ei palvele ketään. Niin se mustakin on. Sinä hetkenä, kun asioita tapahtuu,vaikka nyt niitä pahoja ; saakin olla hiukan vihainen, mutta on ajateltava myös syitä miksi kyseinen asia tapahtu. Onko itse syylinen, syylistämättä tiettyä ihmistä. Musta läheiset ihmiset ei tee tekoja vihasta ja satuttamisen halusta. Vaan rakkaudesta ja välittämisestä. Viha ei myöskään tee hyviä tekoja. Se ei satuta niitä joille kannat vihaa, ne satuttaa sua - vihan kantajaa. Jos ymmärrätte mitä tarkotan. Surun keskellä ei auttais ketään työntää pois. Varsinkaan niitä,jotka kulkee samassa surun veneessä. Se siintä enempää avaamatta.

Mä olin viikon ihan jäätävässä flunssassa, jonka takia en pystyny tietenkään treenaamaan. Tänään alko sit jumppa yli viikon tauon jälkeen ja tuntu ku olisin ollu sielä peukalo keskellä kämmentä. Ehkä se siintä,kun vauhtiin pääsee, tänään se vielä oli yhtä liman rykimistä ja osittain nikotiinien irtoilua - sillä mä lopetin röökinki! (eli hermoja ollaan myös muun henkimisen jaksamisen lisäks syöty ruhtinaallisin ottein!) Mutta tästä se taas lähtee. Rutiinin kiinni saamista, arjen takamis kasaamista ja liikuntaa. Jos sais hiukan taas ajatukset kasaan ja pään selvemmäksi!

Toivottavasti kirjotus oli edes hiukan selkeä! Iloista viikkoa jokaiselle lukijalle!

- Jonna

Se mitä on takanamme tai edessämme, on pientä verrattuna siihen, mitä on sisällämme.

Kai tänne vielä toinenkin blogi kirjotus mahtuu, ajattelin kertoo siintä millä polkasin aamuni käyntiin, nimittäin tän päivän Cross Training oli oudolla tapaa samaan aikaan kunnon rääkki ja samalla sai tyhjennettyä mielestä KAIKEN, siis aivan kaiken!

Moni ehkä ajattelee, että ne treenit on aivan lastentarha touhua, mulle ne ei todellakaan oo, samaan aikaan kun oon vasta "aloittelija" oon kuullut myös paljon kehuja kehittymisestä ym. Se on mieltä keventävää ja antaa voimaa painaa satalasissa! ja se miksi mä koen että on vedettävä satalasissa,on siksi että unelmien eteen on tehtävä töitä,eikö ? Mun unelma tällä hetkellä on se että saan hyvän ja terveellisen näköisen kropan. Eilen punnitsin ja tähän mennessä kiloja on tippunut se -15 kg ja se on jo sellanen liputuksen ja aaltojen aihe musta, koska se on todella iso askel jo.

Treenit Training Camp Korjaamolla on mun mielestä aivan sairaan hyviä, enemmänkin - ne on parhaita! Mä oon itseni jo ylittänyt siinä,että mä lähin tekeen sitä ja joka treenissä koen ylittäväni itseni ja mielen ja vien rääkeillä kroppani ihan uusiin ulottuvuuksiin ja alueille, enkä mä ole lopettamassa, pikemminkin vauhti on vasta saatu päälle ja se kiihtyy. Motivaatiota mä haen huomaamalla pieniä muutoksia itsessäni,se saa mulle lisäpotkua antaa itestäni vielä enemmän.

Tänään Cross trainingissa keskityttiin siis käsiin, oli hiukan jo eilisestä Kahvakuula tunnista väsyneet,mutta nyt ne on kyllä jo hiukan enemmän hapoilla. Sain suosituksen pitää lepopäiviä, sillä tää viikko on ollut kova ja on pistetty kroppaa koetukselle ja annettu kyytiä. Korjaamollahan ei vauhti hidastu kesken treenin vaan siinä vaiheessa annetaan vielä enemmän. Ja tänään mä annoin kaikkeni, tyhjensin voimani,mieleni - KAIKEN. Keskusteltiin myös siintä , mikä mulla on se joka saa muhun lisä potkua ja siintä,että mulla on syy,miks jaksan. Se on se lupaus mun siskolle. Ja se että mä opin Satulta että periks ei anneta eikä saa luovuttaa vaikka kuinka väsyttää ja uuvuttaa, periks annetaan vasta sit kun kroppa totaalisesti antaa periks eikä kestä.

Mä olen ite todellakin yllättynyt,kuinka paljon puhtia sitä on löytynyt, yhtäkään treeniä en oo lopettanut kesken,vaikka kuinka tuntuis hyvältä vaihtoehdolta,vaan mä puristan vikatkin voimat siihen. Mä olen saanut ihan uudenlaista voimaa ja voiton tahtoa - Joten periks mä en tule antamaan! :)

Tästä on mukava jatkaa Perjantaita,vaikka huominen kummitteleekin pelottavasti ja siintä tulee raskas päivä. Mutta näillä mennään!

- Jonna

Rohkeus ei oo sitä ettei pelota.Vaan et uskaltaa hyppää vaik ei tiedä selviikö elossa.

                           Perjantai Huomenet rakkaat lukijat!

Mä sain eilen paljon todella hyviä ideoita seuraavaan  blogi kirjotukseen. Niitä on monia, jotka mä listasin paperille ja mä  yritän ne kaikki yhdistää samaan blogiin, niin hyvin kun mahdollista.

Viime yö meni ihan päin honkia, heräilyä,kellon kyyläystä ja ahdistusta, huominen lähestyy liian nopeesti. Lauantai kun on mun kummitus, pelottava päivä vaikka tiedän,että se on väistämätön ja että saadaan sisko viimeselle matkalleen,huomisesta tulee varmasti tunteikas päivä. Mä myös itkin hyvin paljon viime yönä, niin kamala ikävä mun kaunista siskoa, sen lohduttavia sanoja ja halia - myös sitä kun päivän päätteeks annoin pusun otsikolle - suojeluks hetkille kun oon toisaalla. Annoin myös päivänä,jolloin näin siskoni arkussa, kauniissa valkoisessa mekossa, päivänä jolloin saatettiin sisko kappeli kirkolle, se pinttyi kyllä verkkokalvolle,sillä aina kun iltasin suljen silmäni,nään siskon,siinä arkussa mutta mä veikkaan että jos en olisi käynyt hyvästelemässä niin olisin kadunnut ja pettynyt itseeni. Päätinpä siis alottaa Perjantai aamuni jo 5 aamulla,keittämällä puurot paremmalle puoliskolle,värjäten juurikasvuni ja miettiessä blogi kirjotusta ja ajatellen asioita, mikään aamu tähän asti ei oo ollut kovin helppo, joka aamu on tavallaan tyhjä, yks päivä enemmän ilman mun rakasta siskoa. Se on väärin ja tyhjän tuntusta, kun puuttuu elämästä iso pala.

Anyway, puretaanpas ideoita. Muistakaa,että mä yritän parhaani, sillä ideoita paperilla on paljon. Ajattelin ensimmäisenä alottaa mun sisaruksista, meitähän on/oli/  miten sen ajattelee, ajattelen todennäkösesti aina että meitä ON 7. Meidän sisarusten välinen rakkaus on aina ollut vahva, me ollaan aina puolustettu empimättä toisiamme ja oon aina kertonut myös siintä,että me ei jätetä toisiamme pulaan. Itsehän mä olin nuorempana TODELLA kauhea kauhu kakara,kaikkea mä en mun nuoruudesta paljasta koska mun menneisyys on myös mun haamu - peloke. Mä en kauheammin välittänyt mistään,kenestäkään enkä edes elämästäni. Sanotaanko vaikka näin, että sitä elämää ei vois sen suorasanasemmin "heittää susille". Milloin liikuin hämärissä paikoissa, millon ties minkälaisen hiipparin kanssa. Kokeilin paljon asioita ja KAIKKEA. Jälkeenpäin ajatellen ja ehkä "hiukan" fiksumpana, mä häpeän tosi paljon,etten arvostanut mun sisaruksien tai vanhempien huolenpitoa  tai rakkautta, sillon se merkitsi mulle vaan turhaa vainoamista ja niskaan hengittämistä. Mustahan tuli myös lastenkoti asukas, huostaanotettu. Se oli kovaa aikaa, mutta silti mun sisarukset ja vanhemmat ei lakannut rakastamasta. Kokemuksella mä sanon jokaselle lapselle, se että vanhemmat antaa rajat,kotiin tuloajat ja säännöt, se ei oo natsiutta, se on rakkautta. Mä olen kiitollinen että mun tekoihin puututtiin niin rajulla otteella, jos oisin jatkanut samaa elämää,mä tuskin olisin tässä,istuisin tässä ja kirjottaisin tätä. Ja mä uskon myös,jos en olis sitä tietä käynyt ja kokenut - Mä tuskin olisin tavannut Tomia. Tomi myöskin oli se pysäyttäjä. Tomin tavatessa vauhti ehkä oli hiukan alussa liian kovaa, mutta rakastuminen mun ja Tompan välillä,se muutti kaiken, se muutti mut. Mun silmät avautu. Näin mä sen nään. Tomilta saatu rakkaus,on parhainta mitä mä oon koskaan saanut/kokenut. Mä en osaa edes sanoin kuvailla,kuinka onnellinen oon että Tomi tuli mun elämään. Uskon että se on myös merkki että kaikella on tarkotuksensa. <3

Mikä tulee Omaishoitoon - jälleen kerran. Mua pyydettiin kertomaan mitä toivoisin Omaishoidosta,mitä muutoksia mä haluisin siihen ynnämuuta. Ihan ekana mulla tulee mieleen omaishoidontuki,joka mun mielestä tulisi EHDOTTOMASTI muuttaa palkkatasoiseksi. Omaishoito on niin henkisesti ja fyysisesti raskasta. On omaishoitajia jotka on lukittuna omaishoitoon 24/7. Mä olin omaishoidon aikana omaishoidon ryhmässä,jossa oli paljon omaishoitajia,jopa näitä,jotka hoisi omaa vaikeasti vammasta lastaan,Aviomiestään yms. Ja olivat ympärivuorokauden kiinni omaishoidon työssään, jopa niitä jotka  työskenteli myös keskellä yötä,vähillä vapaa päivillään. Kun pienin omaishoidon tuki on jopa alle 300/hiukan yli sen, sä teet raskasta työtä,hoidat omaa läheistäs,jopa kuoleman sairasta, toki rahalla ei ole väliä,kun läheinen on kyseessä, mutta onko se riittävä korvaus siintä,että antaa itestään kaiken ja enemmänkin, lähes tulkoon ilman  vapaitaan? Mä  ite tein pääsääntöisesti 7.00- 17.00 per arkipäivä, joskus jopa pidempään,viikonloput vapaina,koska tuolloin siskon aviopuoliso oli kotona hoitamassa vaimoaan. Noista tunneista, mulla jäi vuokraosuuden jälkeen käteen 89€ kuukaudessa, avoimeksi jäi vielä laskut yms. En mä sitä rahasta tehnyt,mutta väkisinkin sitä ihminen ottaa stressiä,koska mä oon ihminen,joka ei halua olla muille vaivaksi lainaamalla tai että yks ihminen elättäisi 2. Aika ajoin mielikin alkoi romahtaa ja väsymys puskea, mutta rakkaudesta sitä tehtiin. Meille luvattiin myös erillaisia kulttuuriseteleitä ynnämuuta, että me saatais mun siskon päiviin aktiviteettejä, että olis tekemistä,sen vuoks että sisko sais liikkua kotoolta pois, voitte arvata että saatiinko? Ei. Kun mä kysyin niistäkin, moista ei edes muistettu luvanneen, tuki myös oli todella huonoa ja kohtelu myös, näin suoraan sanottuna. Eli se mitä muuttaisin on oh- tuki palkkatasolle, parempi tukeminen,jotta hoidettava saa sen tunteen että  hänestä ja hänen parantumisesta/kuntoutumisesta välittää myös ulkopuoliset "päättäjät" ja se, että kulttuuriseteleitä ja muita etuuksia on, jotta hoidettava saa aktiviteetttejä/harrastuksia.

Seuraavaks mä kerron mitä muutoksia mä huomaan itessäni, millä tapaa mä oon muuttunut elämän ja tietenkin omaishoidon aikana. Kuten kaikki tietää/ on saanut blogin kautta tietoon sen, millanen mä ennen olin- En välittänyt kenestäkään,mistään,en edes elämästäni, mä luovutin hyvin helposti asioiden ja tekemisten suhteen. En käyttänyt järkeäni asioissa ja päätösten teossa,koska mua ei edes kiinostanut. Mä uskon että muutos on tullut siinä, että mä arvostan sitä enemmän, mitä mulla on. Mä päätöksissäni useimmiten pyrin miettimään myös sitä,miten se vaikuttaa pidemmän päälle, ihmisiin tai asioihin. Mä en myöskään heitä elämääni ja asioita enään kaivoon/susille,mä arvostan joka pientä asiaa, mä arvostan sitä että mä saan ELÄÄ - ilman sairauksia, mun ihanassa kodissa ihanan avopuolison kanssa joka rakastaa mua mun tekemistä virheistä huolimatta tai muiden mielipiteistä huolimatta koska on ihmisiä,jotka mua arvostelee menneisyyden perusteella, ne tuomitsee mut niiden perusteella ja musta se on väärin, koska jokaisella on menneisyys enkä usko että yhelläkään se on kovin puhdas, väitätkö että sä et itse ole tehnyt virheitä? Kannattaa aina puhdistaa oma kaappi luurangoista ja kattoo että oma sielu on synnitön,ennenkun tuomitset toisen. 

Musta rohkeus ei oo sitä, että puhuu asioita seisomatta niiden takana tai että menee muiden pillien mukaan,ilman että uskaltaa avaa suutaan ja seistä mielipiteiden takana ja niistä kiinni pitäen. Rohkeutta on olla oma itsensä,välittämättä mitä muut on siintä mieltä. Avaa suus,uskalla olla oma itses,kukaan ei oo täydellinen. Asioiden eteen on tehtävä töitä,mikään tuskin tulee naaman eteen tarjottimella, tai ilmaseks. Kun elämä lyö vastaan, on sitä lyötävä takasin kahta kovempaa.
Rohkeutta on myös kokeilla uusia asioita, empimättä. Cheekkiä lainaten ;

"Rohkeus ei oo sitä ettei pelota

Vaan et uskaltaa hyppää vaik ei tiedä selviikö elossa".

Joten musta jokaisen ihmisen on uskallettava edes kokeilla. Viedä kroppansa, ruumiinsa, kehon, mielen ja koko pään ihan uusiin ulottuvuuksiin, pelkäämättä, koska ketä muu niitä asioita pystyy tehdä, kokeilla tai päättää kun sinä itse? Ei edes kannata antaa toisen päättää sun puolesta,koska se oot sä,joka sun elämää ohjaa ja tekee asiat. Uskalla olla rohkee. Mä koen olleeni rohkea siinä mielessä, että uskalsin hypätä omaishoitajuuden kyytiin,tietämättä mitä se on, mitä se tuo ja mitä se vie. Mun oma ammatti on Palveluvastaava/tarjoilija joten mulla ei edes ollut kokemusta hoitotyöstä - joten voin sanoa että mä heitin sen vuoksi oikeanammatin ja haaveet, mä olin valmis luopumaan mistä tahansa, nyt jopa sen vuoksi että mun sisko ois saanut elää, oisin varmaan antanut jopa itseni,jos se olis ollut vaihtoehto.

Mä en itse oo ollut aina kovinkaan fiksu tai rohkea. Esimerkkinä nimeltämainitsematon työpaikka, jossa mä olin liian kiltti, tein kahen ihmisen työt ja kovalla kiireellä. Tuli migreeni stressin takia, uupumus väsymyksen takia ja pahimmassa kohdassa mä sain sairauskohtauksen/epilepsia kohtauksen jonka sanottiin johtuvan uupumuksesta/ylikuormituksesta. Mä en sen päivän klo 14.00 muista mitään, päässä pimeni tohon aikaan, Tomppa tuli kotiin illalla n.19. 00 ja löys mut lähes tajuttomana,en tajunnut mistään mitään,silmät pyöri päässä ja olin ihan toisaalla. Mä sain Epilepsiakohtauksen joka oli käydä mulle kohtalokkaaks, oli pienestä kiinni, ettei se sairauskohtaus vienyt mua tuonpuoleiseen. Muistan vaan pätkiä sairaalassa olosta ja illasta,kun mulla otettiin selkäydinnäyte ja pieniä hetkiä. Olin siis aika ällikällä lyöty kun heräsin seuraavana aamuna sairaalasta, tehotarkkailusta ties mistä letkusta ja härpäkkeestä. Älä siis koskaan leiki jaksamisella, uskalla avata suusi ja opi kuuntelemaan itseäsi ja mikä tärkeintä, puolusta itseäsi ja tiedä oikeutesi.

Se mikä saa jaksaa mua tän kaiken keskellä, on muistot siskon kanssa,asiat joita mä sain kokea lapsuuden, nuoruuden ja omaishoidon aikana kuin myös mun perhe, Rakas ja siskon lapset,jotka on ihan äitinsä kaltaisia - kultaisia ja ihania lapsia, joiden elämässä tulen pysymään lopun elämäni kokien ja opettaen elämän tuomia asioita ja joita aion rakastaa niin puhtaalla rakkaudella kun vaan mahdollista.

Toivottavasti kirjotus selkeä. Näihin tunnelmiin on hyvä lopettaa ja alkaa odottelemaan aamupäivän Cross Trainingia, toivottavasti piditte kirjotuksesta. Valoa ja rakkautta päiväänne. Iloitkaa pienestäkin ja rakastakaa lähimmäisiä! <3

- Jonna

Kun maailma lainasi kauneintaan.

"Tahdon murtua, kunnes olen ehjä"  - Elias Canetti

Mä usein pysähdyn miettimään meiän lapsuutta,aikoja omaishoitajana ja nuoruutta. Olisinko mä voinut tehdä toisin,että tältä oltais estytty? ettei tätä pahaa ois tapahtunut? Tuskimpa. Meillä oli enemmän kun onnellinen lapsuus, meistä jokainen lapsi oli vanhemmille kaikki kaikessa. Me elettiin onnellinen lapsuus ja mulla vilisee monia muistoja siskon kanssa. Mikä tulee omaishoitoon,niinku edellisessä blogi kirjotuksessa kirjotin,että tunsin syylisyyttä, tunnen hiukan edelleenkin. Herkästi sitä ihminen ajattelee - olisinko mä voinut tehdä jotain toisin? meistä varmasti jokainen ajattelis samaa. Lyön vaikka pääni pantiksi siintä. Mutta kun on kyse syövästä, ketään ei pysty tehdä asialle mitään,kun se ottaa ihmisestä niin kovan otteen,ettei oo tullut armahtamaan ihmistä joka sen kantaa.

Omaishoidon alussa, mä olin varma,että en edes väsy missään vaiheessa,että mun psyyke on niin vahva,että mun ei tarvii edes puhua kellekkään. Tarvihan mun,pelkästään se ei kylläkään riittänyt,että mä puhuin ainoastaan Tomille kotona, kävin mä lääkärissäkin, mutta vasta "keskivaiheessa" omaishoitoa, ne oli aikoja,kun sisko rupes menee huonompaan kuntoon, mulle yritettiin antaa mietoja mielialalääkkeitä, keskivaikeisiin masennusoireisiin. Mua kummastutti,kun lääkäri kysy että olisiko parempi lopettaa omaishoito? Mä muistan kun rupesin ehkä vähän tulistumaan lääkärille, miks se edes ehdotti moista? Mäkö hylkäisin siskoni tässä tilanteessa? mä vastasin lääkärille "Munko pitäis hylätä mun sisko?" johon se väitti että se on ehkä parhain lääke. Mä muistan kun kävelin lääkäristä takas siskon luo, mua syletti niin paljon. MIKSI ainoa vaihtoehto olisi joko mielialalääkkeet tai omaishoidon lopetus? Lääkkeillä sä turrutat aivos, omaishoidon lopettamisella sä heittäisit pois jotain arvokasta, sä hylkäisit siskos. Joten loppujen lopuks- en aloittanut lääkitystä,  enkä hylännyt siskoani.

Moni voi arvella,kuinka pieniä tukia omaishoitaja saa, pöyristyttävää ajatella, kun on raskaasta työstä kyse, tulee tunne, että päättäjät ei ymmärrä,kuinka paljon siinä valtio säästää,kun potilasta hoidetaan kotona, kun että se ois laitoksessa/sairaalassa. Sen verran voin valottaa, että alku tuki oli sen verran vähän että kun olin maksanut oman osan vuokrasta,jäi elämiseen 89€ kuukaudessa. Että kertokoot se jotain. Mun sisko myös oli hyvin mietteliäs siintä, että miks mä teen omaishoitoa,kun työttömänä saisin enemmän rahaa. Me käytiin usein se keskustelu, mutta kerta toisensa jälkeen mä pyysin siskoa lopettamaan - koska rahalla ei ole arvoa, kun on siskon hoitamisesta kyse.

Mä opin paljon omaishoidon aikana, hyviä kun pahojakin ja mä voin sanoa,että mä oon aivan eri ihminen, kun esim pari vuotta sitten ja erilainen kun esim. omaishoidon alussa. Oli meillä paljon hyviäkin hetkiä, oli aurinkoisia päiviä,millon käytiin yhessä kaupassa, välillä autolla ja välillä kävellen, jopa hiukan pidempiäkin matkoja, se oli sydäntä lämmittävää kuulla kun sisko sano "Tänään mulla on hyvä päivä, tänään mulla on pirtee olo". Se sai useasti kyynelet silmiin. Mun sisko osotti aina sen, mitä on olla vahva ja periks antamaton. Se myös useassa tilanteessa potki eteenpäin ja saarnas että koskaan ei saa luovuttaa, ei varsinkaan ekan yrityksen jälkeen. Sen mä aion muistaa nyt ja aina ja ne lukuisat opit,mitä sain siskolta - niitä mä pidän aina mukanani. Ikinään ei pidä luovuttaa,vaan lyödä vastoinkäymisiä kahta kovempaa vastaan.

Mulla on useassa tilanteessa tullut se esille, että etin merkkejä - onko sisko samassa tilanteessa/läsnä mun kanssa. Mä kattelen yleensä taivaalle - näänkö mä mun siskoa siellä? Usein kun tuulahtaa - mä suljen silmäni. Satu kerto mulle että kun tuulahtaa kovaa, se voi olla halaus siltä. Kun perhonen lentää ohi,tai lintu - Se voi olla Satu. Kun mä teen päätöksiä,mä yritän kuunella auttaako Satu mua päättämään ja usein myös mietin,miten Satu tän tekis. Johtuu varmaan omaishoidon ajasta,koska Satu useissa tilanteissa autto mua, ajatelkaa jopa huonoimmassa kunnossa,sen avunanto ja neuvot ei hellittänyt. Meiän Satu autto aina toisia, anto empimättä apua muille, neuvo muita ja potki eteenpäin, se on musta merkki siintä kuinka lämmin sydän meiän siskolla oli. Satu ei koskaan jättänyt ihmistä yksin tai pulaan. <3

Usein kun mä suljen silmät illalla,mä nään meidän Satun, sen kauniin naisen,lämpimällä sydämellä.
Oon useampana yönä myös nähnyt unta jossa ollaan laajalla/isolla rannalla, jossa on pitkä puinen laituri ja hiekkaranta - Satulla on joka unessa pitkät,ruskeet, lainehtivat kihara hiukset, sädehtivät silmät ja valkonen mekko. Ei me puhuta siinä unessa mitään, mutta Satu pitää mua kainalossaan ja on yhtä kaunis kun aina ennenkin. Se on kaunein ja lohduttavin uni jota oon koskaan nähnyt. <3

Näihin tunnelmiin alotetaan torstai päivä! Toivottavasti pidit kirjotuksesta.
Valoa ja rakkautta teidän lukijoiden päivään. <3

- Jonna

Muttei mulla pleksit ihan pienest huurru!

                                      (Keskiviikko illan Cross Training tunnin jälkeinen "Me selvittiin!" kuva.)

Ja kolmannenkin jaksaa samaan päivään,helposti - saattaa tulla päiviä,ettei sitä blogia tuu kirjotettua, joten parempi yhteen päivään paljon ja kaikki ulos.

Tällä kertaa kirjotan itestäni,mun ikuisesta ongelmasta, joka on ollut oma kroppa! Uskokaa tai älkää,liian herkästi sitä on arvioitu itseään,oman painon takia. Millon syystä että ketään koskaan voi rakastua tälläseen,mä oon liian paksu, mitä ihmiset ajattelee jos puen nää vaatteet, mitä ne ajattelee musta ylipäätään. Se on väärin, kaikki lähtee siintä,että hyväksyy itsensä sellaisenaan. Se oli aluksi mulle vaikeata, hiukan edelleenkin. 

Muutosta entiseen on kuitenkin tapahtunut,lähes tulkoon pelkällä ruokavaliolla ja nostanpa ylös taas omaishoidonkin,sen aikana tuli oltua aamu 5 ilta myöhään asti lähes tulkoon kokoajan liikkeellä, pienin huilin,mutta pääsääntösesti se oli kovaa vauhtia. 

Viime kesänä mun paino huiteli siellä 69.7 aika ajoin, ellei korkeemmallakin ja ajattelin kopsata tähän tekstin ja kuvan,joka myös faceebookissa on, motivaationa mulle ja muille, että ihminen - se pystyy mihin vaan,kun vaan itse tahtoo ja löytyy ripaus armahdusta myös itselleen ja rakkautta itseään kohtaan :

                                           (tässä siis eroa pari vuotta, mutta viime kesään verrattuna paino
                                           tippunut n.14 kg)

"Mä muistan ajat,kun mä söin miten sattuu ja kaikkea muuta kun tervellisesti, mm. 2 ED-energia juomaa päivässä,meni ne 2 isoa limupulloakin aika helposti,emmä juur ruokaa tehnyt,lähinnä tilattiin ja jos tein niin todella rasvasta,kaapissahan oli kokoajan karkkia,sipsiä ja kaikkee muuta herkkua. Emmä välittänyt,koska eihän ketään nyt heti muodottomaks paisu,voin sanoa että kyllä se vuos aika pieni aika on lihota 58 kilosta sinne 69 kg. Onneks sitä tuli avattua silmät tompan kanssa,aluks tosin aikalailla lipsuen. Kunnes oltiin enemmän kun fiksuja,jätettiin vaaleet pastat pois,vaaleet leivät ja vehnäjauholla suurustaminen,ruokavalion muutos ja pieni jumppa sai multa tippumaan painon 69,5 --> 59, siinähän junnattiin ja KAUAN! Joku mussa sai lopullisesti näyttämään närhenmunat jauhajille,niille jotka kehtas aikoinaan sanoo mun perseen levinneen,mun olevan tuksu ja levee pulla. Jossain vaiheessa sitä kylläkin huomas,että mä en täysin tee tätä siks,että mä näyttäisin muille elämänsä kyllästyneille jauhajille,vaan mä teen sen siks,että saan itseluottamuksen takas ja kropan jossa rakastan olla. Jokaikinen joka päättää tehä samanmoista,muistakaa alottaa siintä,että rakastatte itseänne,juur sellaisenaan ja etenkin se,että teet sen itselles,et muille tai muiden iloks. Ja jos muutosta haluut, ne jumpat ja muutokset ei tuu nenän eteen,niitä on lähettävä hakemaan,sen aikana on vähän kärsittävä ja tehä isoja asioita,mutta mikä sen parempaa on kun nähdä selkeetä muutosta ja saada liikunnan kautta energiaa,pirteyttä ja voimaa päiviin. Vielä mullakin on paljon tekemistä,mut ketäpä sitä luovuttamaan on tänne tultu,asioiden eteen on taisteltava ja ihminen pystyy mihin vaa,kun tarpeeks uskoo ja tahtoo. Kiitän vielä mun ihanaa enkeli siskoa Satua,joka mua potki eteenpäin ja etenkin mun miestä Tomii joka tsemppaa tässä kaikessa,muistaa kehua ja rakastaa ja on silminnähden ilonen,että mä teen tätä! Hymiö heart Vielä te musta kuulette,sillä jopa mulle kaikki on mahdollista ja avointa! :) "

Mulla siis aiemmin vehmaksessa asuessa syönti,liikunta ym oli päin persausta.Niinkun tekstissä kerronkin. Jopa mun avopuoliso Tomppa on tähän mennessä tiputtanut n.15 kg,ellei enemmänkin. Itse mä olen enemmän kun ilonen ja onnellinen meidän saavutuksista ja tuloksista ja etenkin siintä että ME AVATTIIN SILMÄT!

Millon oon luovuttanut,repsahdellut (herkutellut), itkenyt,ahistunut, käynyt lähellä masennuksen oireita niin omaishoidon kun oman itseni takia. 

Mun sisko omaishoidon aikana anto 2 housut ja totes "Nää voi olla sun tavote housut. Se on ensimmäinen askel kun mahut ees toisiin näistä". Ei mennyt kun kuukaus, mulla vaaka näytti pienempiä lukuja kokoajan ja koitti päivä,jollon toiset housut NE MENI! mä kävelin peltsiin siskon luo aamusta niiiiiin ripein askelin ja mä ootin ku kuuta nousevaa, et sisko herää, että mä pääsen näyttää! Mä muistan sen hetken kun Satu tuli keittiöö ja mä itku silmässä näytin "NÄÄ MAHTUU MULLE" ja mun siskolla nousi hymy korviin asti ja se kehu, se kehu tuhansilla sanoilla ja halas. Sillon mä sain lisäpotkua, mä päätin et musta on mihin vaan.

Treenit/jumpat korjaamolla on sitä todellista rääkkiä, mitä tää kroppa  tarviikin, tosin välillä käy kesken jättäminen kesken jumpan mielessä, mutta mä ajattelen et satu kattoo,se kannustaa ja se on ylpee,siintä että mä teen sitä,mitä se toivo mun tekevän. Mä ruoskin itteeni,mä päästän kroppani ihan uusiin ulottuvuuksiin ja mä oikeesti vedän niin viimeseen asti, vaikka aivot huutaa,että väsyttää - mä jatkan. Eihän ketään oo tullut tänne luovuttaan? Mä opin siskolta, että periks ei anneta.

Ideoita seuraavaan blogi kirjotukseen otetaan vastaan! :)

Kiinni sinussa mä kasvoin elämään. Olit voimani ja minkäs sille teet, nyt mä juurrun tähän ikävään.

Mä innostuin tästä blogista niin, että sain jo seuraavan idean tutulta,josta kirjotan ja mä kyllä yllätyin positiivisesti,kuinka iso apu kirjottamisesta oikeasti on. Joten kirjotan heti perään toisen.

Sain idean kirjoittaa tunteistani/ tuntemuksista siskon pois menon jälkeen. Tästä viestistä voi tulla aika sekava,koska niin ne tunteetkin on - Milloin on hyvä olla, milloin ei onnistu mikään ja milloin vois vaan nukkua. En mä koskaan osannut omaishoidon aikana kuvitella, kuinka raskasta tästä tuli, mä jopa kovetin itseni siihen,etten itke satun edessä.

Muistan päivän,kun sain puhelun siskon pois menosta.Mun oli heti soitettava Tompalle et Satu vietiin pois,en oikein muista, mitä tomppa puhelimessa sano, katkasin puhelun ja lähin juoksee, mä vaa juoksin, lähetin tompalle viestin "Mä juoksen sinne, herätän satun" Tulihan tomppakin lopulta perässä. Kun mä näin mun kauniin siskon makaamassa - ilman kipuja ja niin levollisen näköisenä, multa meinas jalat lähteä alta, mun olis tehny mieli huutaa, niin kovaa. Puolet hyväksyi,koska nyt siskolla ei ollut kipuja, puolet halus siskon niin kovasti takas. Mä kuiskasin jopa että herää, ei se heränny,ei sen tarvinnutkaan - Satu pääsi paratiisiin. Mä laitoin soimaan Jenni Vartiaisen - Herra kädelläsi, Diandran- Prinsessalle ja pidin mun siskoa kädestä. Toivotin hyvää ja turvallista matkaa ja että pikkusisko rakastaa sua aina. Se oli musertava tilanne. Täynnä tuskaa ja pelkoa.

Aikalailla koko päivä meni sumussa, paljoo muistamatta mitään - ahdisti ja suru puski pintaan. Mentiin meiän porukoille,oltiin koko perhe kasassa - paitsi se yks. Oli todella tyhjä ja uskomaton olo. Tomppa lähti viemään mua lääkäriin, en mä osanut itkeä,luulin että oon kylmä ja tunnoton ihminen. En juurikaan osanut lääkärille muuta sanoa kun et sattuu ja pelottaa, kunnes Tomppa sano että Jonna tuskin ees ymmärtää vielä mitä on tapahtunut. Niinku aina, sain opamoxia, jonka jälkeen oxamiinia kovaan ahdistukseen ja levottomuuteen. Kyllä mä niitä pari päivää otinkin ja olinki pihalla, en siis edelleenkään pahemmin tuntenut mitään,kun tyhjyyttä enkä hyväksynyt asioita. Lopetin hetken jälkeen ne, mua pelotti kun en osannu itkee vieläkään. Normaalistihan oon todella herkkä ihminen,pelkästään herkkä biisi sai mut itkemään,kun pieni lapsi. Musiikki oli mulle tunteiden käsittelyä, edes se ei auttanut. Musta tuntu että oon tosi hukassa ja tunnoton. Hetken päästähän se totuus alko tuleen vastaan,ainakin kun näin mun kauniin enkeli siskon arkussa, valkosessa mekossaan,niin kauniina kun aina. Se jäi verkko kalvoille,mutta en ois luultavasti antanut itelleni anteeks,jos en olis käynyt saattamassa Satua, laskin myös mukaan ristikorun,jonka ostin omaishoidon alussa Satun suojelijaks. <3

Viimeisinä päivinä,kun tajusin et tää kaikki on kohta ohi. Mä romahdin aika paljonkin, sitä pelkäs vaan koska se tapahtuu, mä en muista parista vikasta viikosta mitään. Se oli lohduton näky ja tunne, kun näit että meiän siskoa vietiin pala kerralla, henkäys kerrallaan.

Meni monia päiviä jollon itkin,nauroin,raivosin - olis tehny jopa perunoita kuoriessa heitellä perunat,kattilat ja jokaikinen käteen osuva tavara pitkin asuntoa, mä jopa tein ja teen niitä virheitä et ahdistuksen valtaamana purkaan väärin keinoin surua, mä kiukuttelen.Jopa mun poikaystävälle, joka on tän kaiken surun keskellä mukana, vaikka tiedän että se on vääryyttä - kiukutella toiselle,varsinkin rakkaille. Tomi on yks syy,minkä vuoks sitä jakso ja jaksaa edelleen. Se mahtava tuki ja vilpitön rakastaminen,kaikesta huolimatta. Uskon että kyyti ois ja kovaa ilman tota niin rakasta ihmistä. <3

Mä pelkäsin kauheesti yksin jäämistä, juteltiin jopa usein Satun kanssa, kun se kysy pelottaako mua,vastasin että pelottaa,tuskin yhtä paljoa kun sua, mutta yksin jäämisen pelko on iso, johon satu totes "Ethän sä yksin jää, sulla on Tomppa, joka pitää susta aina niin hyvää huolta" Niin on, silti se pelko joskus kasvaa, kun tuntuu että sä huudat,mut ei ketään kuule. Sanoin tompalle usein,että se ei saa antaa mun jäädä sänkyyn makamaan, vaan pistää lenkille tai tekeen jotain että pysyn liikkeessä.

Se tunne kun se valtaa keskellä kaupunkia sun mieles, sä tuijotat niitä kiireessä liikkuvia,tuijottavia ihmisiä. Sä oot katkera, sun tekis mieli raivoo vastaan tuleville ihmisille. Mä jopa pillitin keskellä kaupunkia, kun mä meen kauppaan tai mihkä vaan, aina on joku joka muistuttaa Satusta.

Mä yhdessä vaiheessa jopa tunsin syylisyyttä, ajattelin kuinka p*ska omaishoitaja on, että omaishoito päättyy lähimmäisen kuolemaan. Yhessä vaiheessa jopa tunteet katos, emmä tiennyt mitä mä tunnen,ketää kohtaa mä tunnen. Tunnenko mä vihaa,suruu,rakkautta vai katkeruutta. Se tunne kun tajuut,että sulta vietiin omaishoito,sulta vietiin rakas - sulta vietiin se sisko, joka oli kaiken tukipilari.

Eräänä päivänä päätin,että alotan Training Camp korjaamolla (mulla on ollu ikuisuus projekti kroppani kanssa) ja samalla saisin vähän purkaa ajatuksia liikunnalla. Meinasin tosin senkin peruuttaa,koska ei mua huvittanu mennä "vieraiden" ihmisten eteen. Mä lupasin Satulle pitää terveydestä ja hyvinvoinnistani huolta ja siintä että saan kropan,jossa rakastan olla ilman että arvostelen itseäni ja voin sanoa, nyt kun on parisen viikkoa korjaamolla käynyt, en kadu yhtään. Siellä ne ajatukset todellakin purkaantuu, sun päähän ei sillä hetkellä jää niin mikään ajatus.

Lauantaina olis siskon hautajaiset,viimeselle matkalle saattaminen. Se on mun isoin kummitus, pelottava päivä.

Päivä päivältä tunteet vaihtelee, mutta ikävä - se kasvaa kasvamistaan. Mä huomaan usein ettiväni taivaalta Satua.Merkkejä siintä, että onko se mun kanssa samassa huoneessa. Mä en oo mikään kauhean taikauskonen, mutta viikko- pari takaperin, mä sain merkin tai niin mä uskon. Oli yö enkä mä saanu unta, mun ja tompan välissä oli iso rako, ja mä tunsin hennon silityksen jalassa, mä uskon että se oli hentoa paijausta,että saan unen päästä kii. Sen jälkeen oon uskonut,että Satu on joka hetkessä läsnä. Ei oo päivääkään,etten ajattelis Satua tai ikävöis. Ehkä suru vaihtaakin muotoa jossain vaiheessa, ikävä ainakin muuttaa muotoaan suuremmaks. Kun elämästä puuttuu paljon ja enemmänkin, päivät tuntuu tyhjiltä. Se alko nopeasti ja loppui liian nopeasti. Tyhjä olo.


En mä puoliakaan osannut kirjottaa tai pukea sanoiks. Mutta edes puolet.

- Jonna

Omaishoitajana - viimeiseen hengenvetoon.

                                     Omaishoitajana - viimeiseen hengenvetoon.


Ihmisten houkuttelemana alotin blogin kirjotuksen, hetken empimisen jälkeen. Mä olen kova tyttö kirjottelemaan facebookkiin ; kun ahdistaa,raivostuttaa tai muuta ja aivan avoimesti - kaikesta. Ja pakko myöntää,mä en varmaan edes osaa tätä tehdä, saatika muista, mutta parempi yrittää.

Ajattelin ekaksi esittäytyä ; Olen 23 vuotias "nainen" (ikuinen pieni tyttö) Riihimäeltä. Mun "harrastuksiin" kuuluu salilla käynti Training Camp korjaamolla (suosittelen lämpimästi). Asun yhdessä avopuolison Tomin kanssa, jo abouttiarallaa 4:ttä vuotta saman katon alla.

Blogi tulee aikalailla rajottumaan omaishoitoon, menetyksiin, avautumisiin ja mun tapoihin purkaa ajatukseni ja harrastukseeni (vinkkejä otetaan myös vastaan,koska tää on aivan uutta mulle!)

Alotetaan nyt vaikka ajasta,jolloin rupesin omaishoitajaksi, silloin 25 vuotiaalle siskolleni.

Muistan päivän kun saatiin kuulla mitä epäiltiin,se sai hyvin pelottavan tunteen sisälle,eihän tällänen tavallinen pienen kaupungin tyttö tiennyt mitä se sellanen oikein tekee,saatika tarkoittaa. Meni minuutteja jännityksessä ja päiviä pelossa,kunnes tuli päivä jolloin tulokset kuultaisiin, olin tällöin siskoni luona tekemässä suursiivousta siskoni kanssa. Mun siskosta huomas, että se on peloissaan, tottakai. Siskon oli tehtävä kokoajan jotain, se ei pysyny sekunttiakaan paikoillaan ja sen kasvoilta näki sen pelon,vaikka se kovin koitti peittää sitä hymyllään. Meni tunteja,tuijottaen puhelinta,soitellessa lääkärille ja säpsähtäessä joka kerta,kun puhelin edes vähän piippasi,kunnes samana päivänä - illalla  saatiin kuulla tulokset, se pysäytti koko maailman ja hetken, mun siskolla todettiin se pahin - syöpä ( Vatsa - ja suonisto syöpä). Pari päivää meni aivan sumussa ja pelossa,pelkäsin pahinta,eihän mun läheisellä oo koskaan ollut syöpää.. Tai on,mutta ei niin että oisin sitä seuranut niin läheltä tai ollut niin läsnä ja vanha,että tiedostaisin mitä syöpä pahimmassa tilanteessa tekee.

Eräänä päivänä mä soitin siskolleni Heidille,koskien omaishoitoa/henkilökohtasen avustajan työtä, kysyen että enkö mä voisi olla mun siskolle hoitaja? kunnes soitin Satullekkin,joka myöntyi asiaan. Näin olisi helpompi, niin siskon mies pystyisi käydä töissä ja siskoni ei joutuisi olemaan yksin. Ei se kuitenkaan niin helposti mennyt, ei todellakaan helpointa kautta. Milloin väänettiin vammaispalvelun kanssa,koska työppärin kanssa. Minut laitettiin jopa valitsemaan joko raha tai sisko. En mä kauheen montaa minuuttia miettinyt,koska raha on arvotonta jos toisena vaihtoehtona seisoo mun sisko. Kuitenkin taistelun ja väänön jälkeen olin virallisesti 1.1.2015 siskoni omaishoitaja. Jätin sairaalan keittiössä sijaistamisen pois. Ja siirryin kokonaan uudelle alueelle, omaishoitajaksi.

Oli paljon alamäkiä,milloin mun sisko oli todella kivuissaan,että huusi ja milloin taas huonossa kunnossa sytostaateista, mutta siskon silmät, ne sädehti kivuista ja huonovointisuudesta huolimatta.

Mä omaishoitajana siis huolehdin siskostani, siskon tapojen mukaan kodista ja lapsista. Eli aika isot saappaat,näin lapsettomalle nuorelle tytölle.  Aluksi moni empi jaksanko mä sitä, kestääkö mun psyyke tai henkiset voimavarat, mä kun ennen olin varsinainen tuittupää ja jos sitä aikaa ajattelee - mä en tosiaan ois jaksanut. Mutta mä totesin jokaiselle epäilijälle ; Mä jaksan,kun on kyseessä mun sisko.

Moni myös epäili että omaishoito ei ole yhtä raskasta kuin "normityö" mutta näin omaishoidon kokeneena, voin sanoa, se on. Raskaampaa kun uskottekaan. Se kun katsotte viereltä, kun syöpä runtelee sun kaunista,viatonta siskoa/läheistä ja sä voit vaan kipulääkkeillä helpottaa oloa ja tehdä ne palvelukset,joita se lähimmäinen pyytää - helpottaakses sen oloa. Musta omaishoito ei ole verrattavissa normaaliin työhön,siinä mielessä että se on niin henkisesti ja fyysisestikkin raskasta.

Muistan päivän,jollon mun sisko sai hyviä uutisia, se pääsee leikkaukseen ja sais leikkauksen jälkeen 99.9% syöpävapaan loppu elämän. Se oli kun olisi voittanut lotossa...  valehtelin, se oli jotain paljon isompaa!  kunnes koitti päivä jolloin mun sisko lähti sairaalaan,jossa leikkaus suoritettaisiin, me istuttiin keittiön pöydän ääressä ja ootettiin taxia. Puhuttiin mitä kaikkea tehään,kun Satu paranee. Niitä suunitelmia oli PALJON! ja myös herkistyttiin,kun mietittiin että kohta se kaikki tuska on ohi.

Seuraavana aamuna menin jo aamusta vahtimaan siskon lapsia, jotta siskon mies pääsisi meiän isin kanssa sairaalalle moikkaamaan siskoa vielä ennen leikkausta. Itse hermoilin koko aamun, vein lapset tarhaan ja siivosin siskon asuntoa, siivosin vaikka oli siistiä - vaan koska olin hermostunut. Oli pakko jopa lähteä porukoille, emmä paikoillani osanut tai edes pystynyt oleen. Meni pari tuntia, tunsin että jotain kyllä nyt tapahtuu,kun on niin outo olo, kaikki ei oo hyvin. Lähin polkemaan peltsiin,jossa siskon mies tuli jo ovella vastaan. Se soitti mulle 10 minuutin päästä, jossa kerto et lähti ajamaan mun isän kanssa sairaalalle. Jotain oli todella mennyt vikaan. Ooteltiin taas ja uutinen tuli, mun siskoa ei voitu leikata,koska syöpä oli levinnyt. Eikä mitään ollut tehtävissä, tiedättekö sen tunteen,kun matto repästiin taas alta? Jep. Se kaatuminen oli kova. Lopussa se oli levinnyt tosi laajalle ja vierestä katsominen tappoi mua  sisältä päin, lamautti pala kerrallaan.

Ihan kaikkea mä en omaishoidosta muista taikka kirjota,mutta niitä päälimmäisiä mitkä muistan.

Meni päiviä,kuukausia. Siskon mies koitti kaikki keinonsa - luontaistuotteista yksityiseen lääkäriin. Tuli päivä jollon siskon mahaan alkoi keräytyä nestettä - se ties monia MONIA sairaalakäyntejä, dreenin asennuksia, nesteytyksiä ja  ties mitä. Mun sisko oli todella väsynyt siihen rumpaan. Saatiin ennuste jossa puhuttiin parista viikosta. Mä murruin.

Lopetettiin ravinne,koska siintä oli enemmän haittaa kun hyötyä. Asennettiin kipupumppu,kivut lähti (luojan kiitos) ei mennyt kun muutamia päiviä ja huomattiin,että kanyyli,josta nesteytys meni,oli lähtenyt suonesta paikoiltaan. Seuraava vaihtoehto oli kaulalle laitettava,josta menisi nesteytys,mutta mun sisko oli niin väsynyt,ettei halunut ja me arvostettiin päätöstä, meistä kukaan ei voinut eikä halunut että toinen elää väkisin,kovissa kivuissaan. Kunnes sain puhelun 19.7 aamulla, mun sisko oli nukkunut pois ja mä juoksin koko kaupungin läpi, ajatellen että mä pystyn herättää mun siskon. Se oli lääkärin mukaan normaali reaktio omaishoitajalta, hoivasinhan mä sentäs monta kuukautta satua. Mun sisko oli mun saapuessa edelleen niin kaunis, jopa päivänä,jolloin saatettiin kappeli kirkolle. Mun kaunis enkeli sisko. <3

Mitään mä en omaishoidosta vaihtais,en päivääkään. Opin paljon hyvää ja pahaa. Mikä tärkeintä, se muutti mua - teki musta vahvemman.

Mun sisko joskus sanoi

" Kun sä selviit omaishoidosta, sä selviit mistä vaan - koko maailma on sen jälkeen sulle avoin" 

Rakasta Satu siskoa suunattomasti kaivaten, siskosi <3
(16.3.1989- 19.7.2015)

Tulipa pitkä teksti,toivottavasti jaksoitte lukea ja kirjotin ees hiukan selkeesti.

Seuraavaa blogi ideaa miettien (ideoita saa heittää!) - Jonna