Pienen hiljais elon jälkeen on hyvä varmaan taas kirjottaa vähän blogia, hiukan jännittää, tuleekohan siintä mitään enään. Jotenkin päivät on mennyt omalla painollaan, eikä edes oo muistanut,että tää blogigin on. On tapahtunut paljon ja vähän enemmänkin,niin blogia ei ole edes jaksanut miettiä. Päivät on pääosin selviytymisiä,niistä selvii omalla painollaan - jotenkin.
Hautajaiset meni hyvin, ja oli kauniit niinkun meidän Satukin oli. Ne meni aivan sumussa, pelotti ja ahdisti, itketti ja samaan aikaan raivostutti. Ja mä tein sen virheen,että lähdin ottamaan kuppia, sen koettuna voin sanoa, että ne olotilat kylläkin vaan paheni entisestään, ei mulla ei ollut krapulaa - mulla oli yks syy taas siirtää surua - miettimällä että nolasinko itteni, teinkö tyhmiä,teinkö sitä,teinkö tätä vaikka mä tiesin että en tehnyt,ei ollut krapulaa ja muistin illasta kaiken - mä oon vaan huomanut,että mulla on kokoajan oltava joku jolla mä työnnän asioita pois, joilla mä kuormitan päätäni. Se on väärin,koska mä olen huomanut nyt itsekkin,että se tekee mulle hallaa ja mun ympärillä oleville. Sen mä aion työstää pois, on alettava nauttimaan, olla vaan ja rentoutua - Antaa aikaa itselleen.
Kerettiinhän me tossa käydä Keskisuomessakin, Tomin mummilla yhdessä Tompan äidin kanssa. Se oli ihana tunne, kun joku kokkas sulle mutta samaan aikaan hämmentävää,kun ei tiedä mitenpäin olla ettei oo jaloissa ja samaan aikaan mietit,että pitäskö tehä jotain vaan pitäskö vaan olla- huomasin taas miettiväni,enkä antanut ripaustakaan aikaa tyhjälle mielelle ja itselleni. Tiedän kokoajan että pitäis, mutta ajatukset tekee kepposia ja pistää stressaamaan, ahdistamaan itsensä ja laittamaan ajatukset ahtaalle. Keskisuomessa on ranta, jossa kirjotuksen alussa on pari kuvaa, se on ranta jolle haluun aina,kun käydään keskisuomessa, se on uskomatonta miten paljon toi ranta saa mut rauhottumaan, siinä vaan tuijottelee kauas, se oli ainoo hetki, kun mun päässä ei liikkunu mitään,muuta kun kuinka ihanan hiljasta ja pysähtyny kaikki sillä hetkellä oli. Pitäis varmaan muuttaa tolle rannalle, ettei miettis mitään. Olis vaan. Koska mä koen et juuri sitä tää pää ja keho tarvii. Tällä hetkellä ainoa ajatus on, että tää kaupunki on ahdistava, mä olisin voinut jäädä pidemmäks aikaa keskisuomeen ja mä oon monena päivänä kertonut Tompallekkin haluavani pois tästä kaupungista.
Se mitä mä pysähdyn usein miettimään on se kuinka niin sanottuna pelottavia nää arjet on ilman Satua, kuinka surullista on ottaa yhen yhtäkään hengenvetoa ilman rakasta siskoa. Tää kaikki on niin uutta ja pelottavaa. Tiettekö senkin,kun kävelette haudalle, siellä se on lähellä sun jalkoja, vähän matkan päässä, hiukan syvemmällä. Se sun rakas sisko,jonka kanssa vielä pari kuukautta sit koit kaikkea, nauroit,itkit ja raivosit. Sitä välillä ei varmaan edes huomaa,että mä oisin menettäny siskoni just tai että mä oisin surullinen - ei ehkä päältä mutta sisältä mä voin hyvinkin sanoa että oon todella hajalla, mä oon aikalailla hukassa. Mä etin vieläkin merkkejä mun siskolta ja mun siskoa taivaalta. Kaikki on omalla tavallaan niin tyhjää ilman siskoa.
Oon mä myös miettiny tulevaisuutta. Mun sisko omaishoidon aikana sanoi, että mä tuun saamaan vielä paljon hyvää,koska oon antanut niin suurta hyvää toiselle - omaishoidossa. Se myös sano että omaishoidosta kun selviän - koko maailma on mulle avoin. Mä aion tähdätä siihen, että mä saan vakaan elämän että mä saan hyvän työn, aluks suht hyvällä palkalla, kenties joskus hiukan paremmalla palkalla. Mä haluan takaa että mun rakkaalla miehellä on mun kanssa vakaa elämä,että mä saan oikeesti sitä hyvyyttä ja elämäni kuntoon, niin taloudellisella puolella kuin muillakin osa alueilla, niin että mun elämä hymyilee mun kanssa kaunista hymyä, mä koen sen ansaitsevani - vielä joskus ja mä myös aion sen eteen työtä tekemään.
Mietintöihin on kuulunut myös ihmisten teot,kostot, viha ja rakkaus. Joskus ihminen joutuu tekemään ratkasuja,mitä ei ehkä ajattele loppuun asti / jossa joutuu oikeasti toimimaan nopein keinoin. Oli valinta loppujen lopuks tyhmä tai erittäin hyvä. Mä en usko,että kosto auttaa ketään. Mun sisko opetti pari viikkoa ennen lähtöään et viha ja katkeruus ei palvele ketään. Niin se mustakin on. Sinä hetkenä, kun asioita tapahtuu,vaikka nyt niitä pahoja ; saakin olla hiukan vihainen, mutta on ajateltava myös syitä miksi kyseinen asia tapahtu. Onko itse syylinen, syylistämättä tiettyä ihmistä. Musta läheiset ihmiset ei tee tekoja vihasta ja satuttamisen halusta. Vaan rakkaudesta ja välittämisestä. Viha ei myöskään tee hyviä tekoja. Se ei satuta niitä joille kannat vihaa, ne satuttaa sua - vihan kantajaa. Jos ymmärrätte mitä tarkotan. Surun keskellä ei auttais ketään työntää pois. Varsinkaan niitä,jotka kulkee samassa surun veneessä. Se siintä enempää avaamatta.
Mä olin viikon ihan jäätävässä flunssassa, jonka takia en pystyny tietenkään treenaamaan. Tänään alko sit jumppa yli viikon tauon jälkeen ja tuntu ku olisin ollu sielä peukalo keskellä kämmentä. Ehkä se siintä,kun vauhtiin pääsee, tänään se vielä oli yhtä liman rykimistä ja osittain nikotiinien irtoilua - sillä mä lopetin röökinki! (eli hermoja ollaan myös muun henkimisen jaksamisen lisäks syöty ruhtinaallisin ottein!) Mutta tästä se taas lähtee. Rutiinin kiinni saamista, arjen takamis kasaamista ja liikuntaa. Jos sais hiukan taas ajatukset kasaan ja pään selvemmäksi!
Toivottavasti kirjotus oli edes hiukan selkeä! Iloista viikkoa jokaiselle lukijalle!
- Jonna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti