"Vihdoin tiedän susta kaiken,enkä pelkää päästää irti"
Moni ihminen varmasti miettii, kun jaan paljon positiivisia asioita, hehkutuksia ja niinsanottuja voimaa antavia päivityksiä, tietämättä ehkä sitä, että se on mun tapa, antaa toiselle iloa ja kertoa kaiken negatiivisen sijasta mistä mä saan voimaa ; Eri liikunta muodot - Lenkit, Kahvakuula ja Crossi tunnit korjaamolla, ne on mun voiman lähde mutta niinkuin sanontakin käy, moni kakku päältä kaunis. Mä oon osittain saanut kuoreni näyttään ehkä ehjältä, se onkin päässyt jo eteenpäin, vaikka mun sisällä onkin iso musta kivi, joka pirstaloituu kun kohtaa totuuden käydessä siskon haudalla. Mutta samanaikasesti mun siskon hauta on maailman lohduttavin paikka ja mä uskon, että mun sisko koittaa lohduttaa mua sieltä jostain käsin. Saada mun pienet palaset takas paikoilleen, sillä kaikkihan tietää ja alku blogeissani kirjotin että mun elämästä vietiin iso palanen ja sen tuoma kolo tuskin koskaan tulee täyttymään,vaikka eteenpäin pitääkin mennä. Meitä sisaruksia on edelleen 7, ei vaan 6 koska yks siskoista menehty syöpään, mulla on edelleen kaikki meidän sisarukset. Vaikka yhtä niistä ei nääkään.
Mulla tuli kauhea hinku kirjottaa uudelleen, enkä halua että tää sivusto kuitenkaan vaikuttaa miltään sivustolta, jossa mä angstaan vaan pahaa oloa. Vaikka kylläkin tykkään kirjottaa tunteistani ja päiväsen blogin jälkeen jäi jotenkin "keskeneräinen" olo, niinku ei olis kaikkia saanut kirjotettua, toivottavasti niistä on enemmän teille lukemisen iloa, enkä masenna ihmisiä. Tää on mun tapa selviytyä, sillä kyllä vaikka mä hehkutan positiivisuutta niin mulla on myös aikaajoin oma pieni myrsky sisällä, jota ei käsin voi pysäyttää.
Mä koen, että mun on aika rakentaa uutta,mennä eteenpäin,mulla on oikeus kokea uutta ja hyvää, havitella unelmia ja tehdä niistä totta. Silti joka päivä tuntuu samalta, jotain puuttuu. Mun sisko. Ja sit palautuu se aamu mieleen,kun me sisko hyvästeltiin, mä olin niin vihanen, mistä meitä, siskon lapsia, siskon miestä tai muita sukulaisia tai ystäviä rankaistiin. Mä jopa meinasin estää hautausurakoitsijoita viemästä mun siskoa, se oli lohdutonta, että ne vaan peitteli mun siskon ja vei, mulle kun mun perhe ja perheenjäsenet on kaikki kaikessa. Mutta mä uskallan päästää irti ja lohtu on se,että se on paratiisissa ja saa hyvää. Mä toivon silti päivä toisensa jälkeen näkeväni mun pikku myyn,edes unessa. Mä tunnen paljon näitä oloja ja kuulen samalla,kuinka mulle sanotaan että ei saa kuolla pystyyn,ei saa jäädä tuleen makamaan, ei saa sitä, eikä varsinkaan tota. Harmi vaan,että mulla on sydän,mä tunnen ja mua sattuu niinkuin muitakin. Sitä en kiellä, etteikö eteenpäin pitäis mennä,meenkin mutta jokaisen suru kestää sen mitä se kestää, ei ikävää ja surua oo mitattu aikana ja pistetty muistiin. Mä menetin siskon, 23 vuoden mittasen parhaan kaverin, tukipilarin - ikävä muuttaa muotoaan,mutta tuskin ikinään loppuu ja karu totuus on se että multa tulee aina puuttumaan jotain,mitä kukaan tai mikään ei osaa täyttää tai muuttaa. Sen kanssa on elettävä.
"Täytyy piristyy, nousta ja pukeutuu. Eikä saa vellomaan kaikkeen haikeaan,niin että masentuu. Kyllä minä tämän tiedän ja nääthän miten reipas tänään oon. Hymy huulilla työni mä teen"
Sitä sanotaan,että moni kakku on päältä kaunis. Niin myös mun kohalla. Mä voin monellekkin antaa kuvan että mun elämä on tällä hetkellä vaan ruusuilla tanssimista, onnistumisia ja positiivisuutta. Ei se oo, vaikka positiivista kylläkin,ilman liikuntaa tuskin ja ihan vaan senkin avulla, että vastoinkäymiset vahvistaa. On mulla huonojakin päiviä, todellakin. Mä en vaan jotenkaan halua niillä muiden päivää julkisesti somessa pilaa, joten mä paljon mielummin jaan positiivisia asioita päivistä ja tekemisiä, joista mä ammennan voimaa.
Mä en oo oikein sellanen, joka hakis päivityksillä tai edes tällä blogilla sääliä. Tän blogin tarkotus ei oo hakea sääliä tai olla mikään angstin purkaus. Tai no joo, siinä mielessä että mä helpotan oloani tällä, tasotan tilit ja puhun suuni puhtaaks. Niitä joita se kiinnostaa ja tykkää mun blogeista niin saa lukea ja niiden joilla on vaan negatiivisuuksia ja elämässä niin paljon pahaa, että ei oo kun haukuttavaa, lue toki mutta mölyt voi pitää mahassaan,jonne ne kuuluukin :) nimittäin,mä en ymmärrä ketä nykypäivänä puhuu toisesta pahaa,syrjii tai kuluttaa elämäänsä jakamalla negatiivisuutta ympärilleen...
... Josta tullaankin aiheeseen joka jäi edellisestä kirjotuksesta pois vaikka se sinne piti purkaa ja johon tän blogin otsikko liittyy ja johon tää kirjotus päättyy. Ja se on ihmisen yksinäisyyden tunne, jota mä myös tunnen - tuntenut lähiaikoina aiempaa enemmän. Sitä ei sais musta ketään tuntea - EI KETÄÄN. Musta se on maailman lohduttomin tunne.
Se on käsittämätön tunne tai mun kohalla ehkä myös pelkkä luulo (luulenko?).
Me keskusteltiin mun siskon kanssa pelosta. Kysyin omaishoidon lopussa mun siskolta, että pelottaako sitä. Tiedän,se kuulostaa tyhmältä. Mutta mun sisko ei juur puhunut ja mä uskoin sisimmissäni että se halus puhua ja että mun piti puhua sen kanssa - olla lohtuna. Ei varmaan oo kauheinta, kun odottaa omaa lähtöään. Enivei, kysyin että pelottaako sitä ja kerto että Pelottaa ja todella paljon, että sen pahin pelko koko elämästä on käymässä toteen - kuolemanpelko. Lohdutin siskoa ja kerroin ettei tarvii pelkää, sitä tullaan vastaan ja se pääsee paratiisiin missä ei satu. Sen jälkeen sisko kysy multa pelkäänkö mä. Mietin eka että on hiukan mautonta alkaa kertomaan mitä ite pelkää, kun toinen on päättämässä elämänsä. Mun sisko kuitenkin lohdutti ja rohkasi kertomaan mitä mä pelkään ja hämmästy, kun mä kerroin että pelkään jääväni yksin.
Sisko luonnollisesti luetteli,että onhan mulla siskoja,vanhemmat,ystävät ja muut. Onhan mulla. Kerroin että pelkään niin paljon,että kaikilla on omat juttunsa, mä kun oon tainut aina olla vähän jalkoihin jääjä, miettijä ja herkkä. Mä en kuitenkaan haluu loukkaa ketään, niinhän se vaan tuli menemään, ilman säälinkeruuta - en oo koskaan elämäni aikana tuntenut oloani aika ajoin näin yksinäiseksi,mitä oon siskon pois lähdön jälkeen tuntenut. Kun sä yrität kertoa asioita, joita on tapahtunut (niistä enempää kertomatta). Sua ei melkein edes kuunella. Kaikilla on melkein omat juttunsa ja tiedän, onhan mullakin sali. Näinhän sitä ajattelee. Se on harhaa.
Musta ketään,ei ketään sais tuntea yksinäisyyden tunnetta, jota mussa on ollut viimeaikoina jo äärettömiin. Moni ihminen on kadonnut johonkin. Voihan se tietty muiden mielestä olla vaan sitä että mä oon jörö ja keskityn vaan kotiin ja liikuntaan. Niinhän se vaan on, että on keskityttävä siihen hyvään mistä saa voimaa. Mutta nykypäivänä sitä puhuukin aikalailla seinille, kun sitä ois muuttunut näkymättömäksi. Alan jo varmaan kuulostaa masentuneelta kotihiireltä,mutta kummasti mieltä helpottaa saada kaikki ulos,kakistettua suoraan.
Mä tosin mietin lenkillä, että kehtaanko mä nyt tästäkään aiheesta mitään kirjottaa, ettei vaan ketään loukkaannu, mutta jos joku loukkaantuu siintä, että tykkään kirjoittaa suoraan niin se ei luultavasti kerro mun töykeydestä, vaan siintä ettei kaikki katso niin avarasti. Meiltä keltäkään ei voi kieltää tunteita tai niiden julkituomista.
Mä oon tosiaankin niin suuri miettijä ja stressaaja että tänään lenkillä mietin kaikkea niin huonoja tekoja kuin hyviäkin elämän ajalta. Alko pienesti taas menneisyys kummittelee ja virheet joita on tehnyt (joidenkin kohalla itse tehden niistä pahan,vaikka ne teot oiskin ihan mitättömiä). Multa on jopa kerran kysytty, onko mun päässä koskaan hiljaista hetkeä,niin etten mä oikeasti stressais,vauhkois tai miettis ikäviä. Ei oo varmasti ollut moneen kuukauteen, kieltämättä joskus rääkki treenit tekee sen, etten mieti mitään - sen takia myöskin liikunta on kyllä maailman parhain lääke. <3
Ja siks myös lenkit ihan omassa rauhassa,omineen ajatuksineen on parhautta. Mä mietin,että mulla ja meillä ois kyllä irtiotto niin kohdallaan, mulla ihan vaan että saisin ajatukset hetkeks seis ja paremmalla puoliskolla ihan vaan siks,että se on jaksanu tukea mua (ja kestänyt mua!!) käsittämättömällä tavalla. Mä herkistyn jopa kampaajan edessä, kun haaveilen pääseväni rentoutuun siihen ihanaan päähierontaan ja mä herkistyin jopa kun joku nainen kaupan kassajonossa oli selvästi käynyt viimesen päälle laittautumassa kampaajalla, mihin mä saan vaan haaveilla pääseväni irtautumaan arjesta. Niin höhlä mä olen herkimmilläni. Niin helppoa on olla mä ja mun ajatuksien kanssa. Pieni ilta avautuminen.
Mutta mä en edelleenkään luovuta, niin kauan kun on valoa niin on myös toivoa. :')
Kiitos sinä, joka jaksoit lukea! Ei jätetä ketään yksin. <3
- Jonna
Sa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti